Tiedän, että on tuskallista kun ihmiseltä on kaikki mennyt, mutta useilla on silloin vielä toivo jälellä.
Minulla on kaikki jälellä, mutta toivo on mennyt.
* * * * *
Jokunen päivä on kulunut siitä, kun masentuneena kirjotin lauseen "minulla on kaikki jälellä, mutta toivo on mennyt", aikoen siten lopettaa muistelmani. Tuo lause oli kauan soinut korvissani. Lakkaamatta minä kävelyretkilläni toistin sitä, sillä luulin sen sisältävän järkähtämättömän totuuden, totuuden, joka tulisi olemaan koko lopun elämäni sisältönä. Mutta tapahtuikin käänne. Ja vaikkei se, mitä vielä tulen kertomaan, enää kuulukaan varsinaisesti asiaan, niin en malta vaieta. Mieleni on niin täynnä. Kuin kevätpurojen solina soi sielussani.
Päivänä, jona kirjotukseni lopetin, heittäysin ponnistuksesta väsyneenä sohvalle ja sytytin sikarin. Oli kova helle. Ja kun makasin siinä, paljosta ajattelusta raukeana, katsellen, miten siniharmaat savurenkaat kohosivat ilmaan ja kuunnellen kärpäsen yksitoikkoista pompotusta katossa, niin en ollenkaan ihmettele, että silmäni painuivat umpeen.
Heräsin siihen, että kuulin jonkun hillittömästi nyyhkivän. Katsoin ympärilleni. Illan hämy oli hiipinyt huoneeseen. En tahtonut muistaa, missä olin.
Tuolilla, kirjotuspöytäni ääressä, istui Märta nyyhkien, pää pöydän yli kumartuneena ja otsa käsivarren varassa. Tajusin nopeasti, että hän oli lukenut kirjotukseni, enkä voinut hillitä itseäni nousemasta ylös. Menin hänen luokseen. Hän säpsähti. Ja hänelle niin ominaisella voimalla pakotti hän kovan ilmeen kasvoilleen. Hänen silmänsä hehkuivat kuin tuli ja kyyneleet näyttivät yhtäkkiä kuivuneen. Hän nousi seisomaan ja suoristi ylpeästi vartalonsa. Terävä ryppy oli hänen otsallaan ja huulet liikkuivat kuin jotain sanoakseen. Koko hänen ulkomuotonsa ilmasi neuvotonta vihaa. — Rintaani pusersi kipeästi. Sanaakaan sanomatta minä astuin akkunan luo ja aloin katsella ulos. Kuulin hänen nopeasti lähenevän ovea.
Kun hän nyt oli saanut tietää, että mielettömyydessäni olin pelannut hänestä, niin luulin hänen ikipäiviksi lähtevän luotani. Luulin hänen heränneen tuosta horroksesta, jossa hän koko yhdessäolomme ajan oli ollut, ja voimakkaana katkasevan kaikki siteet väliltämme ja jättävän minut omaan heikkouteeni. Kuitenkaan en kuullut hänen poistuvan huoneesta. Verrattain pitkä aika kului. Olin menettää kärsivällisyyteni. Mutta omituinen arkuus esti minua liikkumasta tai kääntämästä edes päätäni.
Yhtäkkiä tunsin käden hiljaa painavan olkapäätäni, ja sydäntä vihlovaan itkuun purskahtaen nojasi vaimoni päätään minuun. Hänen katseensa oli kyynelistä rukousta. Tartuin häntä vyötäisiltä ja annoin hänen itkeä. Sitten kuletin hänet sohvalle ja pusersin häntä hiljaa rintaani vasten.
Ikinä en ollut nähnyt hänen itkevän, siksi sydämeni suli niin herkäksi. Käsitin, että hän oli taistellut vaikean sisäisen taistelun. Koskaan en ollutkaan vaimoani ymmärtänyt. En ollut huomannut hänessä mitään kehitystä koko avioliittomme aikana ja hänen elämänsä kulku oli pysynyt minulta täydellisesti salassa. Olin useasti ihmetellyt, miten passivista osaa hän oli näytellyt Kurimon ja minun välisissä tapahtumissa, enkä tiennyt mitä olisin ajatellut hänen vaihemielisistä häilähtelyistään. Mutta nyt, kun hän ensikertaa elämässäni itki sylissäni, nyt ymmärsin, kuinka suuri muutos hänessä oli tapahtunut ja kuinka kokonaan hän oli toinen kuin ennen.