— Hän matkusti aamulla varhain, kuului vastaus.
Kukaan ei tiennyt minne hän oli lähtenyt.
Luin yhä uudelleen ja uudelleen hänen hyvästijättönsä. Sen kolme lyhyttä sanaa näyttivät sisältävän rajattoman määrän eri tunnelmavivahduksia, riippuen lausumistavasta. Ja minusta tuntui kuin olisi ystäväni mieli sitä kirjottaessaan ollut niin tulvillaan ettei hän voinutkaan enää jatkaa. Ei niin sanaa lisätä. Mutta ehkä siinäkin erehdyin.
Kun kerroin vaimolleni — myönnän sen ensin tuottaneen minulle jonkunlaista nautintoa — että ystäväni oli matkustanut, niin tavaton kalpeus levisi hänen kasvoillensa. Hän vaipui kuin kokoon ja tuijotti minuun kuin tuomariinsa. Hänen silmänsä sulkeutuivat. Hän huohotti raskaasti, ja luulin joka hetki hänen pyörtyvän. Istuuduin hänen viereensä ja tartuin hänen käsivarteensa tukeakseni häntä. Ja mielialan vallassa, joka sisälsi sekä myötätuntoa että uteliasta säälimättömyyttä, kerroin hänelle tapahtuman. Kuvasin miten Kurimo oli pakottanut minut peliin, mutta en maininnut mitään siitä, että hänkin, vaimoni, oli ollut kysymyksessä.
Puhuessani huomasin miten omituisia, kirjavia värivivahduksia kulki yli hänen kasvojensa. Hänen silmänsä säihkyivät ja hän puri huultaan. Ja ponnistaen viimeiset voimansa — mikä minuun koski tavattomasti, kun huomasin sen selvästi — sai hän nostetuksi kätensä kaulaani ja kuiskatuksi tukahtunein äänin:
— Sinua minä rakastan. Sinua yksin minä rakastan.
Kaksi teräväreunaista, hehkuvaa täplää ilmaantui hänen poskilleen. Ne olivat minusta kuin kuoleman ruskotusta. Ja kun katsoin häneen, niin huomasin hänen alahuulestaan tihkuvan verta.
Ystäväni taloudenhoitaja antoi kaikki arvopaperit ja käteiset rahat asianmukaisessa järjestyksessä haltuuni. Senjälkeen otti hän eron virastaan.
Kaksi tuskallisen pitkää vuotta on nyt kulunut. Kaksi tuskallista ikuisuutta. Mitä tapahtui, sen vaimoni aavistaa ja mitä hän aavistaa, siitä olen minä selvillä. Mutta kumpikaan ei näitä asioita koskettele, kummallakaan ei ole kylliksi voimaa. Ja kuten jo alussa sanoin koettaa vaimoni olla iloinen, mutta yöllä ovat silmänsä kyynelissä. Välillämme on kuilu, jonka yli en voi päästä, ja me vaellamme kuin kaksi vierasta, joille vaan muukalaisuuden tunne on elämässä yhteistä. Kuitenkin on kaikki ulkonaisesti ennallaan.
En ole mitään kuullut ystävästäni. Kukaan ei tiedä minne hän on mennyt.
Kuinka paljon olenkaan häntä ajatellut! Tuhannesti olen hänet tuominnut
ja yhtä usein surrut hänen kohtaloaan. Nyt ymmärrän häntä paremmin.
Mutta hän ei koskaan palaa.