— Olet siis voittanut, sanoi hän äänellä, jonka kuvaamattoman synkkä ja suruinen sointu säilyy muistissani elämäni loppuun. Sitten astui hän akkunan luo. Kuu valoi hopeitaan sen läpi. Ja rummuttaen ruutua hiljaa sormillaan laski hän otsansa kylmää lasia vasten.
Olin siis voittanut. Mutta sensijaan että olisin iloinnut siitä, ivaillut ystävääni ja kostanut siten hänen julkeutensa, jäinkin vain liikutettuna tuijottamaan häneen. Ikäänkuin aavistuksen tai vaiston kautta tunsin, että tässä oli tapahtunut jotain, jonka alkusyyt olivat minulle vieraat. Käsitin, ettei minulla ollut oikeutta tuomita ystävää, jonka sisäistä ihmistä en ymmärtänyt. Tämä oli sitäkin omituisempaa kun hän kuitenkin oli niin paljon rikkonut minua vastaan. — Tai lieneekö kaikki johtunutkin vain siitä, että jännitys oli lauennut ja voimani loppuneet, sitä on vaikea ratkasta. Mutta jouduin joka tapauksessa niin haikean tunnon valtaan, että rupesin hiljaa nyyhkyttämään. Kumpikaan ei sanonut mitään. Ystäväni tuijotti ulos akkunasta ja minä laskin kuuman otsani käteni varaan.
En milloinkaan ole elänyt niin kauheita hetkiä. Yksikään monista seikkailuistani ei ole ollut niin kammottava kuin tämä yksinkertainen tapahtuma. Sen jälkeen tuntui kaikki vieraalta ja sammuneelta. Itsekin olin kuin elävä muumio.
— On kai jo aika mennä levolle, Arnold, sanoi ystäväni lempein, pehmein äänin. Hänen katseensa oli särkynyt ja uneksiva.
Nousin heti. Ja kun kulin läpi huoneiden, niin Kurimo näytti minulle valoa.
Vaimoni oli nukkuvinaan ja minä annoin hänen olla rauhassa. Mutta itse en saanut unta silmiini. Hermostuneena vääntelehdin minä vuoteellani ja kuume poltti ohimoillani. Mitenkä paljon mahtoi Märta aavistaa tapahtumasta? Mitähän liikkui hänen mielessään? Ja ystäväni? Mitä myrskyjä riehui hänen kylmän kuorensa alla? Se jäi minulle arvotukseksi — se on ja pysyy sellaisena.
Aamulla toi palvelija minulle kirjeen, jonka osote oli ystäväni käsialaa.
"Jää hyvästi, Arnold…"
Sellainen oli sen lyhyt sisältö.
— Missä on isäntäsi? kysyin palvelijalta tuskan vallassa?