Nuo tukahtunein äänin lausutut sanat löivät kuin kauhea isku vasten kasvojani. Luulin vereni jähmettyvän ja suonieni lakkaavan tykkimästä. Tunsin piirteitteni vääristyvän suonenvedon tapaisesti. En enää käsittänyt mitään selvästi. Ympäristö pimeni. Aivoni eivät toimineet. Ja minä tunsin olevani kuin suunnattoman jättiläisolennon vallassa, jonka edessä en ollut mitään, jonka silmien synkkä ja uhkaava tuli vaikutti minuun hypnottisella voimalla ja pakotti minut tekoihin, joista en ole vastuunalainen. Hermoni olivat niin kiusaantuneet, että ruumiini vääntelehti tahdottomasti. Kylmä hiki kohosi otsalleni, ja tuijotin ystävääni jäätävän kauhun synkentämin silmin.
Olen aina ollut epäilijä ja epäilen nyt, ajatellessani tätä omituista peliehdotusta, että se vieraasta tuntuu kenties naurettavalta. Enkä ihmettele sitä ollenkaan, sillä kukaan ei ole kuullut ääntä, jolla se lausuttiin. Sanotaan muutamien fagotinpuhaltajien tulevan hulluiksi siitä, että joku sävel rupeaa alituisesti soimaan heidän korvissaan. Minun korvissani viipyy yöt päivät noiden sanojen soinnuton kaiku. Se seuraa minua eroamattomana kuin oma varjoni. Eikä minulla ole toivoa, sanoisinko lohdutusta, että se tekisi minut mielipuoleksi.
Kun hiukan toinnuin, herätti hänen ehdotuksensa julkeus ja tavaton luonnottomuus minussa raivoa, joka lähenteli mielipuolisuutta. Olisin tappanut hänet, jos voimani olisivat sen sallineet. Nautinnolla olisin survassut tikarin hänen sydämeensä. Mutta olin niin kiihottunut, ettei ääntäkään tullut kurkustani. Hengityksenikin kulki lyhyesti ja ahtaasti. Ja raivossani, yliluonnollisessa tuskassani, jota kukaan ei voi käsittää, tein hänelle myöntävän eleen.
Hän otti nyt korttipakan pieneltä tupakkapöydältä, ja laski sen eteeni. Sitten asettui hän istumaan minua vastapäätä ja syvä sääli — mikä minua ärsytti pahemmin kuin iva — kuvastui hänen kasvoiltaan kun hän äänettömänä katseli minua.
— Pelaamme aivan yksinkertaisesti, viidellä kortilla. "Viimeistä voittoa", ymmärräthän, sanoi hän hiljaa, synkästi.
Syntyi painostava vaitiolo. Nostimme kumpiko jakaisi. Se lankesi minun osakseni. Hermostuneena, vapisevin käsin jaoin kortit. Peli alkoi.
Ei hiiskahdustakaan kuulunut. Ainoastaan lamppu sihisi pöydällä ja sydämet rinnoissamme jyskivät. Kun ystäväni miettiväisenä ja kauan katseli korttejaan olivat hänen piirteensä kylmät ja liikkumattomat.
On kummallinen tosiasia, mitenkä jännittävinä hetkinä mielialat nopeasti vaihtelevat. Kun siinä tarkastelin korttejani — sen vähän, minkä sitä yleensä tein — tyyntyi raivoni äkkiä. Tunsin vain haikeaa lohduttomuutta ja kipeää tuskaa. Olin kokonaan avuttomana hänen vallassaan, kokonaan tahdoton ja taipuvainen mihin tahansa. Jouduin yksinäisen ja orvon tunnon lumoihin. Minulla ei ollut mielestäni mitään menetettävää, eikä mitään voitettavaa. Oli yhdentekevää pelasinko vaimoni, elämäni tai mitä hyvänsä. Kuin hiljainen nyyhkytys soi sielussani. Jos häviäisin, niin enhän oikeastaan mitään menettäisi. Sillä vaimoni rakasti toista, oli toisen ja peli oli vain muodollisuus ja sivuseikka. Jos voittaisin, niin kääntyisi voittonikin tappioksi. Mitä merkitsi minulle Kurimon omaisuus, olihan minulla varoja kylliksi. Ja mitä merkitsi vaimo jonka lämpimimmät ajatukset olivat toiselle omistetut! Ei! Tappio olisi toivottavampi jos mitään toivoa enää saattoi ajatellakaan.
Tämä kaikki teki minut levolliseksi. Tunsin itseni masentuneeksi ja välinpitämättömäksi. Ilman jännitystä pudottelin korttejani pöydälle.
Kun viimeisetkin kortit olivat käsistämme irtauneet, nuo mitättömät paperipalaset, joiden kuvioista kuitenkin niin paljon riippui, niin ystäväni nousi valjuna kuin vaate.