Hän pysähtyi eteeni, katsoen minuun terävästi kissansilmillään, jotka kiiluivat syvinä ja mustina.
— Täällä on liian viileää. Käykäämme toiseen huoneeseen. Kenties polttaisit sikarin? sanoi hän tehden kädellään sulavan liikkeen.
Kummallinen aavistus siitä, että nyt tulisi tapahtumaan jotakin, joka ikuisiksi ajoiksi painuisi mieleeni, antoi minulle uutta voimaa ja sanaakaan vastaamatta seurasin häntä. Hän vei minut pieneen sivuhuoneeseen ja sytytti vihreällä suojuksella varustetun lampun. Sitten tarjosi hän minulle sikarin hopeisesta kotelostaan.
Vaitioloa kesti kauan ja oloni oli ahdistava. Vihdoin kysyi hän vakavasti:
— Sinä kai rakastat yhä uhkapeliä, Arnold?
Minä säpsähdin. Koko yhdessäolomme aikana emme kumpikaan olleet hiiskuneet sanaakaan pelistä, joka kuitenkin oli tehnyt meidät ystäviksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta olimme vaienneet ja painaneet ikävät muistot unholaan. Mutta nyt otti hän kysymyksen jälleen esille. — Kauhu puistatti ruumistani. Nyökkäsin kuitenkin myöntävästi.
— Minä ehdotan sinulle nyt pelin, jonka jännittävyys varmasti tyydyttää sinua, jatkoi hän tuokion kuluttua.
Hänen äänensä tavaton koleus hirvitti minua. Tunsin vaipuvani ikäänkuin kokoon tuolille. Kuin kylmä käsi puristi rintaani niin että rupesin ahdistuksesta huohottamaan. Sillä aavistin jotain kamalaa. Tuntui kuin yliluonnollinen hirviö olisi uhannut minua ja samalla tunsin olevani kokonaan voimaton torjumaan sen hyökkäyksiä. Olin salaperäisillä siteillä kiinnitetty johonkin, joka piti minua vallassaan ja ohjasi tekoni. Epätietoisena, kauhistuneena, ja tuskallisesta odotuksesta jännittyneenä tuijotin ystävääni.
Hän viivytteli kauan ennenkuin jatkoi.
— Panen koko omaisuuteni, minulla ei ole valitettavasti arvokkaampaa, ja sinä — vaimosi… Suostutko?