Tuntui kun sydän olisi riistetty rinnastani. En ollut uskoa omia silmiäni. Oma vaimoni, jota olin rakastanut ja rakastin ja jonka luulin itseäni rakastavan, hän heittäytyi tuon kirotun miehen syliin kuin kurja ilotyttö. Tuo hieno, ylpeä olento oli siis petollinen ja alentui halveksittavaan aviorikokseen. Raivoissani olisin tahtonut syöksyä heidän eteensä, lyödä heitä, huutaa heille vasten kasvoja tekonsa kauheuden. Mutta tuska vei minulta voimat. En voinut jäsentäkään liikauttaa, enkä ääntä päästää. Olin kuin kivettynyt tai maahan juurtunut. Mutta silmäni tuijottivat koko ajan heihin ja huomasin heidän jokaisen liikkeensä. Äkkiä ystäväni säpsähti ikäänkuin olisi terävä katseeni jollaintavoin koskettanut häntä. Nopeasti vilkasi hän läpi akkunan salonkiin ja — siitä olen aivan varma — huomasi minut, sillä hän muuttui heti entiselleen ja vetääntyi erilleen vaimostani. Märtakin käänsi hätäisesti päätään minua kohden ja koetti ottaa arvokkaamman asennon.
He viipyivät vielä verannalla jonkun aikaa, tietenkin rauhottuakseen. Sillävälin minäkin hiukan tyynnyin. Mutta vapisin vielä huomattavasti ja hiki kohosi otsalleni. Vaikka hetkisen olin aikeessa poistua, niin viivyin kuin lamaantunut paikallani ja varsin pian unohdin koko ajatuksen.
Sensijaan valtasi minut tunto, jota olen ihmetellyt enemmän kuin mitään muuta itsessäni. Tunto siitä, etten voisi mitään sanoa heille kummallekaan. Tuo omituinen mielijohde ei ollut itsensähillitsemiskykyä, niin paljon voimaa en omannut, se ei myöskään ollut harkinnan tulos — olinhan siksi kiihottuneessa mielentilassa, että järkeni tuskin toimi — vaan pikemmin oli se vaisto. Ja minun täytyy nyt jälestäpäin myöntää, että se vaisto oli oikea. Sillä miten olisinkaan kohdistanut hyökkäykseni Kurimoon, tuohon kylmään mieheen, jonka tyyneyttä ei mikään voinut järkyttää? Hän olisi vain hymyillyt ylenkatseellisesti ja halveksinut minua vaitiolollaan. Ja mitä olisin sanonut vaimolleni, hänelle, jota olen rakastanut ja rakastan ja jota rakastin ehkä eniten silloin kun hän petti minua. Mutta minä vihasin Kurimoa. Ja tuntiessani oman voimattomuuteni, muuttui se raivoksi, joka äänettömyydessään oli käydä yli voimieni. Kuitenkaan en voinut syyttää yksinomaan häntä. Sillä olinhan itse nähnyt miten vaimoni oli ottanut ratkasevan askeleen. Hän, juuri hän oli kiertänyt käsivartensa tuon tutkimattoman miehen kaulaan. Hänen eteensä olisi minun siis pitänyt syöksyä syytöksineni, hänelle purkaa raivoni ja musertaa hänet tuomioni oikeudenmukaisuudella. Mutta kuten jo sanoin, en voinut. Masentuneena, tuskan polttaessa sydäntäni, jäin istumaan paikoilleni, ja jotakin karheata, ikäänkuin hiljainen nyyhkytys pyrki kurkkuuni.
Vihdoin palasivat he salonkiin. Vaimoni oli kalpea ja rauhaton, mutta Kurimon kasvoja valasi kirkas hymy, niin kirkas, että se hirvitti minua. Tartuin nopeasti pöydällä olevaan sanomalehteen kätkeäkseni sen taakse tuskan vääristämät piirteeni.
— Vai niin. Sinä olet jo täällä, Arnold. Siellä on tavattoman kaunis kuutamo, rouvasi oli siihen hyvin ihastunut, sanoi ystäväni aivan rauhallisesti.
Hänen sanojensa pirullisuus pisti kuin käärme sydämeeni. Mutta sanaakaan en saanut suustani. Nyökäytin vain päätäni ja ikäänkuin hyvin syventyneenä lukemiseeni, murahdin jotakin, mikä oli vain käheää, epäselvää ääntä.
— Ettekö vielä tahtoisi soittaa jotakin, rouva? Jotakin tuudittavaa, joka houkuttelisi unettaret luoksemme ja tekisi yön suloiseksi, sanoi Kurimo viehkeimmällä äänellään.
— Sormeni ovat kankeat kylmästä ja on jo niin myöhäistä. Menen mieluummin nukkumaan, ellette pahastu, sai vaimoni vaivoin ja värähtelevin äänin pakotetuksi huuliltaan.
En muista enää, mitä ystäväni hänelle vastasi. Märta toivotti hermostuneesti hyvää yötä ja poistui.
Syntyi äänettömyys. Ainoastaan Kurimon askelten kaiku kuului onttona ja tahdikkaana kun hän hitaasti käveli edestakasin. Olin heittänyt pois sanomalehden ja tuijotin eteeni odotuksesta jännittyneenä. Kuin vilunväreet kulkivat läpi ruumiini.