Senjälkeen jätin heidät kahden.
Kun nyt jälestäpäin ajattelen tätä tapausta, on minun turhaa koettaa uskotella itselleni, että mainitsemani kirjeet olisivat olleet todellisena syynä poislähtemiseeni. Tosin pälkähti muisto tuosta velvollisuudestani aivan äkkiä päähäni. Vieläpä olivat kirjeet tärkeitä. Mutta sittenkin. Olisinhan voinut ne kirjottaa yhtähyvin vähää myöhemminkin. Pikemmin olivat ne vain satunnaisena keinona, jolla koetin pettää sekä heitä että itseäni, myöskin itseäni. Sillä koskaan ennen ei ystäväni ollut puhunut vaimolleni tällätavoin. Koskaan ei hän ollut näin teeskentelemättä ja avoimesti ilmassut omia mietteitään. Ainoastaan minulle olivat hänen sanansa joskus hehkuneet yhtä hartaina ja mukaansatempaavina. Ja vaimoni! Milloinkaan en olisi uskonut hänelle olevan mahdollista pukea ajatuksiansa näin sointuviin lauseihin. En edes tiennyt hänen mielipiteittensä olevan näin varmoja ja harkittuja. Hänen sielustaan paljastui syvyyksiä, jotka olivat minulle kokonaan vieraita ja joiden salaisissa sopukoissa varmaankin moni kallis helmi kimalteli. Huomasin hänen sisimmässään elävän elämää, joka oli pysynyt minulle tuntemattomana ja jonka kulku nytkin kuului salattuna kuin maanalaisten vetten kohina.
Mitä kauemmin heitä kuuntelin, sitä kiusaantuneemmaksi tunsin itseni ja sitä enemmän katkeruutta tulvi sydämeeni. Käsitin olevani kokonaan tarpeeton ja syrjäytetty. Kykyni ei täysin riittänyt ottaakseni osaa heidän keskusteluunsa, enkä sitä — jostakin salaisesta syystä — erityisemmin tahtonutkaan. Minun täytyi vaieta. Minun täytyi syrjästä katsella miten toinen mies sai vaimoni avaamaan pyhäkkönsä ja esiintuomaan kätketyt aarteensa. Se teki minuun niin masentavan vaikutuksen, että oloni rupesi tuntumaan tuskalliselta. Ja kun vihdoin mieleeni välähti äskenmainitsemani tekosyy, niin poistuin heidän paristaan, missä oma mitättömyyteni kuvastui selvänä kuin peilistä.
Tätä tukee sekin seikka, ettei kirjottamisestani tullut mitään. En edes pannut huoneeseen, jonne tulin, lamppua palamaan, vaan heittäysin nojatuoliin. Sytytin sikarin. Ja kun pimeässä näkymätön sauhu pöllähti kuun valojuovaan, esiintyi se vihertävänä, läpikuultavana pilvenä. Annoin mielikuvien syntyä, kehittyä huippuunsa ja sitten raueta jälkeentulevien tieltä. Olin siksi kiihottuneessa mielentilassa, ettei minulla ollut mitään tietoa ajan kulusta.
Muita yhtäkkiä epäluulo pisti sydäntäni. Se jännitti jokaisen lihakseni ja herätti minut tuosta niinsanoakseni veltosta uinailusta. Tuo salainen epäily, joka toista vuotta oli rinnassani kytenyt, sai nyt voimakkuuden, jota en ennen ollut tuntenut. Se painoi ja kiusasi minua niin, että päätin lähteä takasin salonkiin.
Kun avasin oven oli huone kuitenkin tyhjä. Ääntäkään ei kuulunut, ainoastaan kynttilöiden liekit lepattivat ja varjot jatkoivat entistä leikkiään. Mutta yhtäkkiä huomasin jotain, joka sai minut pysähtymään kuin kivettyneenä paikalleni.
Salongista johti ovi pienelle takaverannalle, josta ihana näköala avartui yli Alhon. Kun katsoin läpi akkunan, näin verannalla ystäväni ja vaimoni. Kurimo istui tuolilla selin minuun, mutta vaimoni seisoi kaidepuuta vasten nojaten, ja kuu valasi hänen kasvonsa.
Sydämeni rupesi kiihkeästi sykkimään. Vaivuin tuolille aivan pianon lähelle ja toivoin ensin, että he olisivat minut huomanneet. Mutta kun kuu pääsi esiin kevyen pilven alta ja kirkasti täydellisesti vaimoni kasvot, niin huomasin ihmeekseni niiden ilmasevan syvää tuskaa. Silloin hermoni jännittyivät ja jouduin hyvin ristiriitaisten mielialojen valtaan. Seurasin tarkkaavasti heidän pienimpiäkin liikkeitään, enkä kuitenkaan olisi tahtonut heitä vakoilla. Toivoin joka hetki, että he olisivat keksineet minut ja varoin kuitenkin synnyttämästä vähäisintäkään ääntä.
Mutta he eivät huomanneet minua, sillä jokin mieltäkiinnittävä keskustelun aihe näytti vaativan kaiken heidän tarkkaavaisuutensa.
Yhtäkkiä astui vaimoni askeleen eteenpäin. Hänen vartalonsa kumartui hiukan ja kuin suunnattoman epätoivon vallassa väänteli hän käsiään ja tuijotti ystävääni. Mutta Kurimo istui liikkumattomana. Hän näytti katsovan ohitse vaimoni, kauas yli Alhon, jonka hiljaiset laineet välähtelivät kuutamossa. Vihdoin hän nousi nopeasti, kääntyi vaimooni päin ja tarttui hänen käteensä silmissään ilme, jota en milloinkaan unohda. Ja kuin tuskan pakottamana heittäytyi puolisoni hänen kaulaansa.