Sitten syntyy jälleen pitkä vaitiolo. Sirkka tuntee itsensä niin avuttomaksi. Hyvä isä. Mitä se katsoo, eikä puhu mitään.
— Hyvää yötä… Täytyy mennä, on jo myöhäinen.
Ei vastausta.
— Niin… Mitä katsotte?… Hyvästi.
— Joko menette? sanoo Viulu-Vallu vaivoin. Hän tuijottaa.
— Joko menette? toistaa hän matalin, kähein äänin. Hän astuu askeleen lähemmäs ja katsoo palavilla silmillään.
Sirkkaa uuvuttaa omituisesti ja silmät väistyvät. Hän tuskin tietää mitä ympärillä tapahtuu, povi vain nousee ja laskee… Sitten, kuin kuumeessa, tuntee hän Vallun polttavien käsien tarttuvan ranteisiinsa ja pitkät suortuvat lehahtavat hänen poskelleen…
Tätä tapausta muistelee Sirkka nojatessaan päätään suurta Pirunkiveä vastaan, joka on heidän yhtymäpaikkansa. Se sijaitsee lähellä Kaunisniemen taloa, sen tien varrella, jota Vallu kulkee kylään.
On kuutamo, syyskuun kuutamo. Puut seisovat liikkumattomina, sillä on niin tyyni. Ei edes kellastunut lehti liikahda. Suuren kiven halkeamassa, lähellä Sirkan päätä kallioimarteet painuvat kiinni toisiinsa. Alempaa, suosta, nousee kylmää huurua, joka selvästi näkyy kuutamossa, ja puiden välistä, kaukaa, pilkottaa mitättömän vähäsen järveä.
Sirkan ei ole kylmä, eikä hän välitä kuutamosta, mutta hän säpsähtää ja kääntyy katsomaan kun kiven lähellä hiljaa kahahtaa. Ei mitään! Siunatkoon kuinka sydän jyskii, mutta ei mitään! Koiranputki vaan, joka tullessa on taipunut ja takertunut heiniin, on taistellut itsensä vapaaksi ja kimmahtanut pystyyn. Se keinuu vielä edestakasin.