Niin, ei se Vallu ollut. Johan nyt! Ei kai tulekaan!… Mutta mitä sitten on semmoinen! Ilo tekee sen hulluksi, eikä se silloin välitä mistään. Silloin ensikerrallakin hyppäsi poislähtiessään yhtäkkiä veteen, jotta oli säikäyttää. Tietenkin sen veneensä perään. Sitten ui pimeässä, ja kun pääsi lähemmäs, niin riittyvien tervasten kajastuksessa märkä pää kiilsi kuin saukon. Ja hyvä Jumala, kuinka se hiljaa ja sihisten nauroi päästyään veneeseen. Kättään vielä heilutti, valon lähellä, että näkyi… Entäs ne jälkipuheet! Oli muka iskenyt suureen haukeen, joka oli kaatanut veneen, ja siksi jäänyt saaliitta. Oli vielä varottanut, ettei semmoiseen pitäisi iskeä, sitä ei kuitenkaan saisi, vaan kastaisi ainoastaan kyntensä.
Mutta onnellinen on Sirkka ollut näinä parina viikkona, joiden kuluessa he ovat salaisesti tavanneet toisiaan. Vallun kuumeiset silmät ovat lämmittäneet häntä. Mutta miksei Vallu osaa paremmin salata heidän suhdettaan?
Toissailtanakin, tanssiaisissa… No, itse kai siitä nyt on saanut olla nyrpeillään… Kuinka sen viulu silloin soi, aivankuin satakieli. Ja tummain kulmainsa alta se tähtäsi koko ajan Sirkkaa. Sitten, yhtäkkiä, heitti viulunsa jollekin pahaiselle kitkuttajalle, ja yltyi tanssimaan. Tanssitti, pöhkö, miltei yksinomaan Sirkkaa. Tietysti Sirkka siitä oli punasissaan, sillä toiset tytöt ilmankin pistelivät. Ja entäpä, jos hän olisi lähtenyt Vallun kanssa kotiin? Tuskin olisi silmiään auki saanut pilkalta! Mutta siitä juuri Vallu suutahti. Taisi tulla joku ilkeä sana heitetyksi, kun niin nolostui. Mutta olisihan sen pitänyt käsittää, että toisten tähden…
Sirkka kuuntelee… Aivan oikein, askeleita kuuluu tieltä, Vallu tulee. Vallu on ymmärtänyt ja tullut, sillä tiistai on heidän vakituinen kohtauspäivänsä.
Sirkka tekee levottomia liikkeitä. Häntä ahdistaa, eikä hän uskalla kurkistaa kiventakaa… Sitten alkavat askeleet kuulua yhä etäämpää… Hyvä Jumala, Vallu ei tulekaan!… Hän menee ohi.
Ja vaikka ma olen vain pikkunen poika,
ei tarvitse irvistellä…
Vallun ääni se on, heleä ja kuuluva. Mutta Sirkan tarkka korva huomaa, että Vallu on humalassa.
Sirkka puree huultaan. Vai niin… Sitten haikea tunto pyrkii tuomaan kyyneleet silmiin. Voi, että hän Vallun suututtikaan.
Mutta niin vähästä ei Vallun olisi tarvinnut sydäntyä. Ja Sirkka nakkaa päänsä pystyyn. Vallu! Juoppo-Vallu! Pyh! Saadaanpas nähdä.
* * * * *