Seuraavana sunnuntaina, keinulla, Sirkka kosti.
Oli näet tapa semmoinen, että sinä syyskuun sunnuntaina, joka sattui täydenkuun aikaan, mentiin viimeisen kerran keinulle, iloittiin ja laulettiin, ja sitten pojat kantoivat keinun talvikorjuun. Miehissä oli nytkin tultu.
Sirkka on parhaalla tuulellaan. Hän hymyilee Vallulle niin, että valkeat hampaat välkkyvät, ja jos kuka laulaa, niin ainakin Sirkka puolestaan. Vallun rintaa lämmittää.
Tuli palaa keinukunnaalla, ja ne pojista, jotka eivät mahdu keinuun, pelaavat raminaa nuotion valossa.
— Hei, uusia keinuttajia, vanhat väsyvät!… Vallukin siellä pelaa koko illan, vaikka laulajaa tarvitaan.
Se on Sirkan ääni ja Vallu kavahtaa pystyyn. Tietenkin hän on valmis.
— Alota nyt Vallu, sinähän ne kaiken maailman veisut osaat, sanoo joku.
Ja Vallu alottaa:
Tässä on manu, joka maata ei tallaa ja astele santaaleissa…
— Ei sitä, ei sitä, se on niin hurja. Ja Vallu alottaa uuden laulun.