Yleensä sain olla hyvin vapaasti. Herra Brummer kehotti minua mielin määrin käyttämään suurta kirjastoaan. Itse oleskeli hän melkein aina työhuoneessaan, joka oli kirjaston takana.
Olin tavattomasti hämmästynyt siitä terävyydestä ja aivan erinomaisesta edistyksestä, jota Astrid osotti opinnoissaan. Matematikan oppiminen oli hänelle leikkiä. Ainoa, mikä minua alussa huolestutti oli se, ettei hän mitenkään suostunut määrätunneilla opetettavakseni. Kävelyretkillä, päivällispöydässä, milloin missäkin hän kyseli minulta, teki toisinaan monta tuntia peräkkäin työtä, eikä sitten vähiin aikoihin tahtonut kuullakaan lukemisesta. Hänen rohkea ja rasavilli luonteensa tenhosi minut. Ja kahden viikon kuluttua en ollut ehtinyt opettaa hänelle ainoastaan melkoista määrää matematikkaa, vaan myöskin suutelojen salaisuuden.
On selvää, etten näihin aikoihin suuriakaan välittänyt vanhasta herrasta. Tapasin hänet ainoastaan ruokapöydässä tai kirjastossa, ja toisinaan lasketteli hän minulle kevyttä, henkevää pilaa. Sattui kuitenkin tapaus, joka sai minut lähemmin tarkastelemaan häntä.
Kun eräänä päivänä tulin kirjastosta, näin ruokasalin avonaisesta ovesta herra Brummerin polvillaan lattialla ja hänen vieressään hätääntyneen näköisen palvelijan. Vanha herra kuuli askeleeni, katsahti minuun ja sanoi iloisin äänin.
— Herra Lindell, tulkaahan toki katsomaan, kuinka ihmeellisesti malja voi särkyä. Lasinpalaset ovat pelkkiä matemattisia kuvioita. Tuossa on kartioidi, jota jokainen tyttö varmaankin pitäisi sydämenkuvana, tuossa astroidi, tuossa pallokolmioita, suorakaiteita, mitä tahansa. Luulenpa todellakin, että ainoastaan kolmesataa vuotta vanha malja voi särkyä näin säännöllisesti.
Olin ihmeissäni. Tuo malja oli hienon hieno kiinalainen taideteos, jonka reunoissa oli ollut himmeitä, suuria ja hyvin kallisarvoisia helmiä. Se oli kulkenut perintönä suvussa yli kolmesataa vuotta, ja sitä säilytettiin tarkemmin kuin mitään muuta koko talossa. Olin nähnyt sen tätä ennen ainoastaan kerran, juhannuksena, jolloin vanha herra oli siitä kertonut. Ja nyt oli se sirpaleina, jotka tosiaankin olivat ihmeen säännöllisiä ja suuria, ja helmet olivat vierineet ympäri lattian. En kuitenkaan paljoakaan kiinnittänyt huomiotani herra Brummerin lausuntoon palasten muodosta, vaan ihmettelin sitä tyyneyttä, sitä hilpeätä uteliaisuutta, minkä vallassa hän näytti siruja tutkivan, ikäänkuin vahinko olisi ollut aivan mitätön. Palvelija seisoi hänen vieressään kasvot valjuina, silmissä tuskan ilme.
— Mikä suunnaton vahinko, sammalsin ymmällä. Herra Brummer ei näyttänyt sitä ollenkaan kuulevan, vaan jatkoi äänettömänä tarkastelujaan.
— Suokaa… suokaa anteeksi herra… se putosi vahingossa, änkötti palvelija vapisevin äänin.
— Tietysti, ystäväni, olisi julkeata otaksua, että heititte sen tahallanne, vastasi hänen isäntänsä.
Tuskallinen ilme palvelijan kasvoilla kävi selvemmäksi.