— No, älkää nyt olko noin lohduton. Maljakin oli vain katoavainen kappale, jatkoi vanha herra hetken kuluttua. Sitten hän kumartui ja otti helmen lattialta.
— Kas tässä, pitäkää tämä tapauksen muistona. Se on paljoa kauniimpi kuin kyyneleenne ja ennen kaikkea pysyvämpi.
Palvelija kalpeni, kumarsi ja poistui. Seuraavana päivänä en häntä enää nähnyt talossa.
Tämän tapahtuman jälkeen aloin katsella vanhaa herraa paljoa suuremmalla mielenkiinnolla. Hänessä oli jotain erikoista. Vaikka vaalea täysiparta ja tuuheat viikset salasivat ilmeen hänen suunsa ympärillä, osottivat huulet voimaa ja tarmoa. Hänen harmaitten silmiensä katse oli kylmä ja kirkas, mutta kuitenkin niin verhottu, ettei voinut nähdä syvemmälle, ja hänen korkealla otsallaan näytti silloin tällöin vaeltavan heikko varjo. Yleensä sain sen käsityksen, että hänessä piili jotakin salaperäistä, jonka hän taitavasti peitti teennäisellä iloisuudellaan.
Mutta vielä enemmän hämmästytti hän minua erään toisen kerran. Silloin istuin kirjastossa selaillen jotakin kirjaa. Herra Brummer oli työhuoneessaan, sillä kuulin hänen yskivän. Syvennyin lukemaan muuatta novellia, enkä voi tarkkaan sanoa, miten kauan aikaa kului, kun Astrid tuli huoneeseen.
— Onko isäni työhuoneessaan, herra Lindell? kysyi tyttö iskien veitikkamaisesti silmää.
— On kyllä, neiti, vastasin arvokkaasti.
Kun Astrid katsoi ovesta oli huone kuitenkin tyhjä.
— Valehtelit veitikka, sanoi Astrid heristäen sormeaan.
— Tein paljoa pahemman synnin, minä erehdyin, vastasin hieman kummastellen.