Notkeasti hiipi tyttö polvilleni ja kiersi kätensä kaulaani.
Kesken kuhertelujemme aukeni kuitenkin työhuoneen ovi ja herra Brummer tuli näkyviin. Ketterästi, mutta kovasti punehtuen hypähti Astrid sylistäni. Vanha herra ei ollut meitä huomaavinaankaan, vaan meni ulos suoraan eteensä tuijottaen, ikäänkuin syvissä mietteissä.
Mitenkä nyt saattoi olla mahdollista, että herra Brummer ei ollut huoneessaan ja kuitenkin tuli sieltä? Huoneeseen ei johtanut muita ovia, eikä siellä myöskään ollut sellaisia esineitä, joiden takana hän sattumalta olisi voinut olla. Ellei tehnyt sitä hullunkurista oletusta, että hän oli kulkenut läpi ikkunan, näytti asia yliluonnolliselta.
Olipa arvotuksen laita miten tahansa, se näytti kuitenkin varmalta, että hän oli huomannut meidän kuhertelumme, enkä saata kieltää, että salaa kunnioitin ylhäistä miestä, joka noin täydellisesti hillitsi itsensä, nähdessään kotiopettajan suutelevan tytärtään.
Mahdollisesti olisi hän sittenkin saattanut olla niin ajatuksiinsa vajonneena, että kaikki olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Ettei asianlaita kuitenkaan niin ollut, se selvisi minulle seuraavana päivänä. Kun nimittäin söimme päivällistä, kysyi herra Brummer ilman muuta.
— No, Astrid, mitenkä nyt on sinun matematikkasi laita? Alkaako se luistaa?
— Mainiosti isä! Luulen täysin osaavani kurssin, vieläpä paljon sen ylikin.
— Todellako! No sepä hauskaa. Suonet kuitenkin anteeksi, jos suhtaudun hiukan epäilevästi sanoihisi.
— Tahdotko kuulustella, isä?
— Tietysti, miksikä ei! Mutta mitä minä sinulta nyt kysyisin?… No mitenkä sinä esimerkiksi algebran avulla näyttäisit toteen, että neljä on yhtäsuuri kuin viisi.