Vasta kun katsoin Astridiin, minä ymmärsin, että tässä tapahtui jotakin hyvin vakavaa. Astrid ei niinkään vähästä hämmästynyt, mutta nyt oli hän aivan kalpea. Hän seisoi tuolin vieressä, nosti värähtelevän kätensä sen selustalle, ja hänen silmissään oli tuskallinen kuulto. Himmeä aurinko valasi hänen kasvonsa. Hänen huulensa liikahtelivat, ja kuin kaikki voimansa ponnistaen hän vaivoin, tuskin kuuluvasti kuiskasi:
— Isä.
Tuo sana ja tyttären ulkomuoto näyttivät vaikuttavan herra Brummeriin kuin ilmestys. Hän tuijotti Astridiin, nopeasti puna kohosi hänen otsalleen, ja hänen kätensä tekivät tahdottomia eleitä.
— Olkaa… hän tukahtunein äänin sanoi, viitaten kädellään.
Mutta tavattoman pian hän tointui ja hymyili väkinäisesti.
— Olkaa sitten yhdessä, en tahdo olla teille esteenä.
Ja kun yhä seisoimme äänettöminä hänen edessään, sanoi hän kärsimättömästi, mutta hyvin sydämellisesti:
— Niin, minä siunaan teitä. Olkaa onnelliset.
Ymmärsimme, että hän tahtoi olla yksin. Mutta kun liikutettuna tartuin hänen käteensä kiittääkseni häntä, oli käsi kylmä ja värähteli heikosti.
Sain kokonaiseksi vuodeksi virkavapautta. Teimme lyhyen häämatkan, ja palasimme Kiviniemen kartanoon.