Olin otaksunut, että herra Brummer, annettuaan minulle näin vastenmielisesti tyttärensä, yleensä olisi kylmä minulle. Mutta erehdyin, sillä välimme näytti käyvän yhä sydämellisemmäksi. Ainakin rupesin minä hänestä tavattomasti pitämään. Olin hänelle huomaavainen, mutta en äitelän kohtelias, annoin arvoa hänen mielipiteilleen, ja jos väitin häntä vastaan, tein sen mahdollisimman johdonmukaisesti ja kiihtymättä. Toisinaan hän ihmeekseni antoi minulle perää ja aina aivan yhtäkkiä. "Olet oikeassa, sinä olet aivan oikeassa", sanoi hän silloin, katsoen minuun kirkkain silmin. Sellaisesta olin tietysti hyvin iloinen. Yleensä koetin välttää liikapuhumista ja tehdä säännöllisesti enemmän kuin lupasin, sillä se tuntui miellyttävän häntä.
Vähitellen näytti se salaperäinen kehä, joka mielestäni oli häntä ympäröinyt, hälvenevän, eikä hänessä ollut mitään niin omituista. Tosin oli hän paljon yksin. Mutta useat leskimiehethän rakastavat yksinäisyyttä. Enemmän huomiotani kiinnitti se surumielinen ilme, joka oli hänen kasvoillaan hänen ollessaan ajatuksissaan ja tietämättään, että häntä tarkastelin. Hänen silmänsä olivat silloin sameat, ja toisinaan hän mumisi jotakin itsekseen. Tuon surullisuutensa hän erittäin taitavasti salasi meidän seurassamme.
Sitten sattui jälleen tapaus, samallainen kuin kerran ennenkin, joka jälleen herätti uteliaisuuteni. Ollessani kirjastossa näin appeni menevän huoneeseensa. Kun häntä hetken päästä haettiin, ei häntä sieltä löytynyt. Ja kuitenkin hän jonkun ajan kuluttua tuli sieltä.
Huoneesta täytyi siis salaoven johtaa jonnekin, missä appeni silloin tällöin kävi, muuta ei voinut olettaa. Mutta missä oli tuo salaovi? Kun tutkin huonetta, en löytänyt mitään erikoista. Kalustona oli vain muutamia tuoleja, kirjotus- ja tupakkapöydät. Seinällä oli pieni kirjahylly, jonka taakse ei mitään voinut olla kätkettynä, suuri Napoleon I muotokuva ja muutamia maisemia. Seinäpapereissa ja permannossa ei näkynyt mitään jälkiä. Ainoa, mihin saattoi tarttua, oli kullattu hämähäkki muurissa. Muuri oli nimittäin tehty taidokkaasti koristetuista kaakeleista, mutta keskelle oli asetettu yksi sileä kaakeli, ja sen päällä oli noin kämmenen kokoinen kullattu ristihämähäkki, joka todella oli mainiosti muovaeltu. Se oli kiinnitetty jalkojensa päistä, nauloilla, joiden kannat olivat karneolia, ja juuri tuo omituinen kiinnitys veti huomioni puoleensa. Jos salaovea yleensä oli olemassa, niin tässä oli sen lukko. Rupesin vääntämään hämähäkkiä suuntaan ja toiseen, painoin karneolikannoista kaikilla mahdollisilla tavoilla, muistellen salapoliisiromaanien opetuksia, mutta ponnisteluni oli aivan hyödytöntä.
Minussa heräsi nyt tutkimishalu, jota en ollenkaan voi puolustaa, mutta joka oli häikäilemätön ja kiihkeä kuin naisen uteliaisuus.
Kultainen hämähäkki alkoi alituisesti pyöriä päässäni, ja lakkaamatta minä koetin saada sen salaisuutta esiin. Vaimolleni en mitään puhunut. Mutta usein, kun appeni jo oli mennyt nukkumaan, minä hiivin hänen huoneeseensa suotta vaivaamaan päätäni.
Uskottakoonpa minua tai ei, en kuitenkaan voi olla mainitsematta, kuinka ristiriitaisia tunteita monasti liikkui mielessäni istuessani appeni kirjotuspöydän ääressä. Vaikka laatikot eivät olleet lukossa, tuntui minusta rikolliselta avata niitä ja tutkia niiden sisältöä. Sisäinen, siveellinen ääni kielsi minua, ja kesti kauan, ennenkuin sain vakuutetuksi itselleni, kuinka samaa omatunto ja pelkuruus ovat. Mutta kun vihdoinkin uteliaisuuteni oli kasvanut turhia ennakkoluulojani voimakkaammaksi, kävin appeni papereihin käsiksi kiihkeydellä, joka sai minut unohtamaan kaikki epäilyt.
Laatikoissa ei kuitenkaan ollut mitään salaisuuksia, mutta jonkinlaisen osviitan arvotuksen ratkasuun luulin kerran löytäväni. Selaillessani vanhaa taskukirjaa, joka oli täynnä kaikellaisia pikkuasioita, huomasin nimittäin eräällä lehdellä hämähäkin kuvan, joka täydellisesti muistutti muurissaolevaa. Uteliaana tutkin piirustusta ja huomasin, että jalkojen päissä, karneolikantojen paikalla, oli pieniä kirjaimia. Lukien myötäpäivää ja alhaalta alottaen, olivat nuo kehässä olevat kirjaimet seuraavat: aran. diad. Tässä oli siis salainen vihjaus, miten karneolikantoja oli painettava. Tein monta päivää työtä ja panin monta suunnitelmaa kasaan, koettaen noudattaa Poen ja Doylen esimerkkejä. Oliko ensin painettava niitä kantoja, joissa oli a, sitten niitä, joissa oli d j.n.e. kirjainjärjestyksen mukaan? Muodostivatko nuo kirjaimet jonkun salaperäisen sanan, ymmärrettävän käsitteen? Mitä merkitsivät pisteet n:n ja d:n perässä, pisteet, jotka olivat hämähäkin keskiviivaan nähden symmetrisessä asennossa? Mahdollisuuksien määrä oli rajaton, mutta kun ei yksikään niistä vienyt mihinkään tulokseen, jätän ne selostamatta.
Vihdoin pälkähti päähäni onnellinen ajatus: ehkeivät nuo karneolikannat kuuluneetkaan mihinkään salaiseen lukkoon? Taskuveitselläni koetin varovasti irrottaa yhtä, ja aivan helposti se lähtikin eroon. Naula nousi sen mukaan ja kaakelissa näkyi pieni tyhjä reikä. Kas siinä ponnistelujeni tulos! — Mutta miten siis oli selitettävä herra Brummerin ajottainen katoaminen? Mitä merkitsivät kirjaimet? Mistä oli löydettävissä se koneisto, jonka lukkona ne olivat? Oliko sitä olemassakaan? Minua suututti ja nauratti, ja minä kävelin ympäri huonetta sadatellen omaa hulluuttani.
En tiedä mitenkä huomioni kiintyi Napoleon-taulun alasyrjän renkaihin, joiden varassa taulu lepäsi. Ne olivat tavallista vahvemmat ja niiden läpi tunkihe kaksi tukevaa, nikkelöityä naulaa, joiden käret olivat alaspäin taivutetut. Nyt huomasin että renkaitten yläpuolet (eivätkä, kuten tavallista, alapuolet) nojasivat nauloja vasten. Tietysti taulun täytyi painaa, ja niinollen olisi naulojen pitänyt ehkästä sen putoamista, mutta nyt näyttivät ne estävän sen kohoamista ylöspäin. Jos Newton oli ihmetellyt omenan putoamista maahan, niin paljoa suurempi syy oli minulla kummastella, huomatessani taulun pyrkivän ilmaan, ikäänkuin ei se ollenkaan olisi ollut painolain alainen.