Ryhdyin tutkimaan asiaa lähemmin, nykäsin innoissani renkaat pois nauloista ja — olin vähällä ääneen kirahtaa. Sillä hitaasti ja äänettömästi kohosi taulu ylös, ja samalla avautui osa seinästä sisäänpäin niin että saatoin nähdä alaspäin johtavien kiertoportaitten alun. Auennut ovi oli hyvin monimutkainen ja seurasi niin tarkkaan seinäpaperin suurten kukkakiehkuroitten viivoja, että oli tosiaan ollut vaikea mitään huomata. Taulun taas oli kohottanut raskas paino, joka nerokkaiden vipulaitteiden avulla samalla oli vääntänyt salaoven auki.
Jännityksen vallassa kulin portaita alas. Ne eivät vieneetkään syvälle, ja ne päättyivät pieneen oveen, joka ihmeekseni ei ollut lukossa. Tulin pimeään huoneeseen, joka tuntui minusta ahtaalta, ja raapastuani tulta huomasinkin, että se oli etehisen tapainen tyhjä komero, jonka peräseinällä oli toinen ovi. Kun koetin, avautui tämäkin ovi. Minä astuin sisään ja jäin hämmästyksestä sanattomana tuijottamaan eteeni.
Huone, johon olin tullut, oli pienen pyhätön kaltainen. Sen seinät olivat vaaleanvihreätä, kuulakkaa marmoria ja aivan paljaat. Ainoastaan ovella oli kellertävät verhot paksusta sametista ja peräseinällä, niinikään samettiverhon peitossa, suuri taulu. Sen vieressä, korkeilla alabasterijalustoilla paloi kretalaisia lamppuja, kolme kuvan kummallakin puolella. Niiden valo, jonka vihertävät suojukset tekivät aavemaiseksi, tunkeusi tasaisena huoneen jokaiseen sopukkaan. Taulun alla, suunnattoman, soikean maljan tapaisessa astiassa, joka oli tehty opalinkarvaisesta lasista, uiskenteli vahasta muovaeltuja lummekukkia. Tämän takaa kumartuivat ihanien lootusten hennot varret veden yli, kuin paremmin nähdäkseen kuvansa. Lattialla oli pehmeä, heikosti punertava matto, mutta ei yhtään istuinta.
Kun vedin samettiverhon taulun edestä, näin mestarikäden tekemän naisen muotokuvan. Nainen oli seisovassa asennossa, käsi tuolin selustalla, ja aurinko kultasi hänen kasvojaan. Punaiset huulet hymyilivät raukeasti, ja vaikka silmien katse oli kirkas, näytti niiden syvyydessä väreilevän uneksumus. Tuo nainen oli Astridin äiti.
Noin kaunis oli siis herra Brummerin nuorena manalle mennyt puoliso ollut. Tarkastelin kuvaa kauan, ja se alkoi tuntua minusta ihmeen tutulta, ikäänkuin olisin nähnyt sen ennen. Mitään tämäntapaista valokuvaa ei kuitenkaan ollut olemassa. Sitten muistin: Astrid oli seisonut juuri tuossa asennossa silloin kuin pyysin herra Brummerilta hänen kättään. Aurinko oli valassut hänenkin kasvonsa, vaikka niiden ilme oli ollut toinen. Ja minä aloin käsittää, miksi appeni oli joutunut niin tasapainostaan pois.
Taulun alla, ohuella nefrittilaatalla, jota kullatut tukimet kannattivat, oli yksinkertainen mahonkilaatikko. Kun avasin sen, osui ensiksi silmääni neulaankiinnitetty, kultainen ristihämähäkki, joka oli pistetty pieneen samettikorokkeeseen. Pohjalla oli kellastunut, apelleni osotettu kirje.
Sanotaan olevan helpompaa toistamiseen voittaa himo, jonka ennen on kukistanut. Minä puolestani tiedän, kuinka paljon helpompaa on toistamiseen antautua alttiiksi kiusaukselle, jota kerran ei ole voinut vastustaa. Kuitenkin myönnän, että hetken seisoin epäröiden kirje kädessä, enkä niinkään ripeästi vetänyt ulos kellastunutta paperia, vaikka kuori olikin ennestään auki. Olenko teostani myöhemmin tuntenut omantunnon vaivoja, se ei kuulu tähän, mutta tuskin koskaan olen ollut jännittyneempi, kuin lukiessani seuraavia rivejä.
Rakas Harald!
Tuntuu niin tuskalliselta ja samalla niin lohduttavalta kirjottaa sinulle näitä rivejä, näitä elämäni viimeisiä sanoja, jotka lähes vuoden ovat odottaneet huulillani, eikä minulla kuitenkaan ole ollut voimaa lausua niitä. Minä lepään vuoteellani, sydämeni sykkii kuumeesta kiihottuneena ja käteni vavahtelee, mutta minun on niin hyvä, kun saan sinulle puhua, että unohdan tautini.
Kuinka raskaita sanoja minun täytyy kirjottaa. Tahtoisin nyt, hyvästi jättäessäni, muistella vain niitä aikoja, jolloin sinun suuri, salattu rakkautesi täytti minut, kantoi minua siivillään, oli koko elämäni sisältönä, minun kaikkenani. Tahtoisin muistella onnemme autuaita hetkiä, kiittää sinua jokaisesta erikseen ja kiittää jumalaa, joka on antanut niiden ihanina mielessäni säilyä. Mutta minun täytyy puhdistautua, minun täytyy osottaa, kuinka täydellisesti sinä erehdyit.