Harald, minä olen viaton, usko minua. Minä vannon sen seisoessani kuoleman kynnyksellä, minä vannon sen kuoleman kylmän henkäyksen leyhyessä kasvoillani. Harald, sinun täytyy minun valani uskoa!
Saatan niin hyvin kuvitella, mitenkä kaikki tapahtui. Sinä olit mennyt puistoon, polttaaksesi rauhassa paperossin. Sinä kulit ajatuksiisi vajonneena hiekkakäytävää lehtimajan kohdalle saakka. Sinä kuulit kiihkeää keskustelua, katsahdit ja näit majassa vaimosi, jonka edessä nuori mies oli polvillaan. Sait piston sydämeesi, mutta voimalla, joka sinulle on niin ominainen, sinä käänsit katseesi pois ja jatkoit matkaasi niinkuin et mitään olisi huomannut. Ah, Harald, luuletko, etten nähnyt miten hartiasi värähtelivät!
Tuska täytti sydämeni, sillä tajusin, kuinka syvästi olin sinua haavottanut. Ja kuitenkin, tuo nuori mies, joka oli edessäni polvillaan, oli veljeni. Hän oli veljeni, Harald, hän oli veljeni, usko se sana!
Sinä olit tavannut minut hienossa perheessä, ja vähätpä sinua liikutti, olinko perheen tytär vai kasvatti ja minkälaiset oikeat vanhempani olivat. Sinä rakastit vain minua, ulkonaisista olosuhteista et välittänyt. Mutta minä en voinut unohtaa köyhiä vanhempiani, sillä minä rakastin heitä ja olisin tahtonut, että sinäkin olisit heitä rakastanut. Se oli kuitenkin luonteellesi vastaista. Et saattanut sietää lähelläsi kurjuuden varjoakaan. Kun puhuin heistä, olit kärsimätön, ja kun sanoin, että he tarvitsivat apua, vastasit hämmästyneenä: "Mutta rakkaani, koko omaisuutenihan on sinun, anna heille vaikka puolet siitä". Harald, en kärsinyt paljon tästä, sillä minä näin, kuinka suuresti sinä rakastit minua, kuinka suhdattomasti enemmän kuin tahdoit näyttää.
Sinä iltana oli veljeni epätoivoisena tullut luokseni. Hän oli joutunut harhateille, ja hurjistelu oli johtanut hänet kassavaillinkiin. Ja kun olin hänelle kylmä ja kova, lankesi hän polvilleen eteeni. Harald, Harald, jos silloin näit silmissäni kyyneleitä, olivat ne säälin synnyttämiä. Olihan hän kuitenkin veljeni…
Sinä viivyit kauan puistossa. Voitko kuvitella, mitkä tunteet liikkuivat sielussani, mitkä jäätävät aavistukset, vaikka olin viaton. Sillä minä tunsin sinut jo silloin ja minä rakastin sinua.
Illallispöydässä olit sinä parhaimmalla tuulellasi. Sinä laskettelit leikkiä ja olit iloinen, eikä epäilyksen varjoakaan ollut kasvoillasi. Voitko ajatella, kuinka jokainen sanasi pisti, jokainen hymysi raateli ja naurusi ääni vihloi. Harald, jos koskaan sinun suunnaton voimasi on kauhistuttanut minua, niin tapahtui se silloin. Sillä minä ymmärsin, että onneni oli hukassa.
Minun olisi pitänyt langeta polvilleni sinun jalkoihisi, minä tiedän sen, minun olisi pitänyt kaiken pyhän kautta vannoa sinulle viattomuuteni, minä tiedän sen. Mutta jo silloin tiesin, mihin se olisi johtanut. Sinä olisit katsonut minuun hämmästystä teeskennellen, nostanut minut maasta, lohduttanut minua. Sinä olisit sanonut, ettet milloinkaan ole mitään epäillyt, ettei semmoinen ajatus voisi olla edes mahdollinen sinulle. Ja sinun äänessäsi, sen pohjalla ja salattuna, olisi ollut se jää, joka on sinun voimasi ja virheesi, ja joka on niin syvällä, niin syvällä, ettei sitä outo huomaakaan, mutta joka siitä syystä ei koskaan sula. Harald, sinun täytyy myöntää, että olen oikeassa, ja minä rukoilen sinua, älä ole katkera itsellesi.
Harald, Harald, minä tunnustan syyllisyyteni ja minä tunnen sen. Sillä minun olisi pitänyt ainakin koettaa. Minun olisi pitänyt suudella sinun polviasi maassa viruen, itkeä kyyneleeni kuiviin ja puhua ääneni sorruksiin. Mutta en voinut. Minussakin oli ylpeyttä. Ah, kenties olisikin toisin, jos sen olisin tehnyt, kenties olisi kaikki onnellista, valoisaa, autuasta, kuten ensi aikoina.
En koskaan enää saanut olla sylissäsi, Harald. Sinä puuhailit alinomaa töissäsi, kyselit, oliko minun ikävä, vaikka hyvin tiesit, etten tahtonut sitä myöntää. Sinä rupesit matkustelemaan, ja kun palasit kotiin, olit aina iloinen ja ystävällinen — minä kiitän sinua jo siitäkin — mutta vieras minulle.