Viettäessäni yksinäisiä iltojani Astridin vuoteen ääressä, olin monasti luvannut itselleni koettaa, mutta minulla ei ollut koskaan kylliksi voimaa. Sinä osasit tukehuttaa yritykset alkuunsa. Ah, muistatko, kerran, kun palasit matkalta ja kylmin huulin suutelit minua otsalle, tartuin minä kiihkeästi käsivarteesi, mutta minä huomasin, että sinä vavahdit.
En tahdo kuvailla sinulle kärsimyksiäni, sillä tiedän, kuinka syvästi sinä itse olet kärsinyt. Minä tiedän senkin, että sinä vielä minua rakastat, ja olen siitä onnellinen. Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa sinulle, sillä sinä et ole rikkonut, vaan erehtynyt. Jos yksinäisyydessäni olen välistä soimannut sinua siitä, että saatoit olla niin kova, sinä, jolla kuitenkin oli kultaisen hämähäkin tarina omallatunnollasi, niin anna se anteeksi. Älä syytä minua äläkä itseäsi, kohtalon käsi on levännyt harteillamme.
Nyt minun on hyvä olla. Kuumehoureissa olen usein käsivarsillasi ja saan katsoa silmiesi syvyyteen. Minä kulen kanssasi onnen mailla, missä leppeät tuulet leyhyvät ja ihanat kukat uneksivat. Enkä minä enää tahtoisikaan terveeksi tulla.
Harald, minä suutelen sinua ja siunaan sinua! Ole hyvä
Astridille, ole hyvä hänelle.
Edit.
Myönnän, että liikutus kohotti silmiini sumun, joka hetkeksi himmensi ympäristön. Näin mielikuvituksessani appeni, joka vakavin kasvoin astui tuon kuvan eteen ja taivutti päänsä, mielessä hartaus ja suru, jota hän ei voinut koskaan ilmasta. Ja minussa heräsi myötätunto tuota yksinäistä miestä kohtaan, jonka sydämessä alituisesti kaihersi sama raskas tunto, kuten aihe taiteilijan mielessä, kuitenkin sillä erotuksella, ettei hän voinut siitä milloinkaan vapautua.
Sitten ikäänkuin heräsin, ja ahdistava tunne valtasi minut. Olin kuin temppelin häpäsijä. Hiipiessäni pois sylkytti sydämeni levottomasti ja varoin synnyttämästä pienintäkään ääntä. Ja kun vihdoin seisoin appeni työhuoneessa tarkastellen, oliko salaovi paikoillaan, niin hiki kihoili ruumiistani.
Olin siis päässyt suuren salaisuuden perille. Mutta mikä oli kultaisen hämähäkin tarina, josta Edit rouvakin oli maininnut? Salaperäisillä kirjaimilla oli siis sittenkin joku merkitys. Vaivasin jälleen päätäni monet päivät. Muodostin kirjaimista nimiä: Diana Ard y.m. Ne eivät kuitenkaan mihinkään johtaneet, ja pisteet n:n ja d:n perässä jäivät vaille selitystä. Vai oliko hämähäkki jonkinlainen symboli? Oliko siitä mitään tarinoita tai runoja, jotka olisivat voineet antaa jotakin vihjausta? Selailin monellaisia teoksia. Meyerin tietosanakirja ei minua auttanut. Ja vasta suuresta saksalaisesta eläinopista löysin arvotuksen ratkasun. Luin nimittäin: Kreuzspinne (Araneus diademathus o. Epeira diadema) j.n.e. Aran. diad., lyhennys latinalaisesta nimestä, siinä olivat kirjaimet semmoisenaan, siinä piirteitten salaisuus. Myönnän melkoisesti pettyneeni. Nähtävästi oli appeni piirtäessään hämähäkin kuvaa muistanut sen latinalaisen nimen ja jonkinlaisesta päähänpistosta kirjottanut sen niinkuin oli kirjottanut.
Minulla ei siis salaisuutta selvitellessäni ollut enää muita keinoja kuin varovainen kyseleminen apeltani ja vaimoltani. Tällaiselle urkkimiselle on kuitenkin ominaista, että ainoastaan se, jolta kysytään, saa tietää jotakin. Sitäpaitsi ei vaimollani näyttänyt todellakaan olevan mitään vihiä asiasta. Ja kun kerran, ollessani appeni työhuoneessa, sivumennen viittasin muurin hämähäkkiin, sanoi herra Brummer hyvin tyynesti.
— Se ei tunnu miellyttävän sinua. Parasta olisikin otattaa se pois. Se pistää liiaksi silmään ja on sentähden ruma.