Milloinkaan ei hän puhunut asiasta enempää.
Myöhemminkin olen käynyt appeni pyhätössä, sillä en ole jaksanut kiusausta vastustaa. Mutta kultaisen hämähäkin tarina on ja pysyy salaisuutena. Se on niitä arvotuksia, joihin jokainen ratkasu luo lisää hämäryyttä.
Kun herra Lindell oli lopettanut, sanoi maisteri Vehka ottaessaan tulta sikariinsa.
— Tämä tarina on sinun monimutkaisimpia valheitasi, Lindell.
UPOKSISSA.
Ellei nuori pappi olisi ollut niin mietteissään astuessaan ulos huoneestaan, ei hän varmaankaan olisi lähtenyt kävelemään, vaan olisi pysytellyt puiston varjossa. Heinäkuun päivä oli nimittäin hyvin kuuma ja tyyni. Mutta nuori pappi oli vastikään tutkinut Jobin kirjaa, ja hänen hurskas mielensä viipyi vielä tuon pyhän miehen vaiheissa. Senvuoksi kulki hän mitään huomaamatta rantaniitylle, missä heinäväki hikisenä ahersi.
Tultuaan rannalle otti hän nenäliinan taskustaan ja pyyhki hiestynyttä otsaansa. Vesi loisti himmeänä. Sen pinnasta kuvastui niemen sivulla kasvava leppätiheikkö. Ja kun hauki ryösähti kaukana kaislikossa, saattoi hän kuulla sen. Menen uimaan, mutisi hän ja riisuutui, Aurinko paahtoi suloisesti hänen ruumistaan, ja kun hän heittäysi veteen oli se niin lämmintä, ettei se karkottanut hänen uneksivaa mielentilaansa. Ajatuksiinsa vaipuneena hän uikin suoraan eteenpäin, ja kuin taustana hänen sisäisille näkemyksilleen kuvastui tyyni ulappa, jonka pinnalla kalat parveilivat, etäinen metsä ja kuulakka taivas.
Yhtäkkiä tunsi hän kuitenkin omituisen voimattomuuden herpasevan jäseniään. Hän ei enää voinut tehdä pienintäkään liikettä. Hätä vääristi hänen kasvonsa, ja hän päästi valittavan avunhuudon. Sitten ei hän enää saattanut huutaakaan. Hän tunsi painuvansa syvyyteen ja tuskaisena hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. Tuosta rukouksesta hän tunsi saavansa lohtua. Tyynenä, melkein ihmetellen, tarkasteli hän omaa kuvaansa, joka näkyi vedenpinnan yläpuolella. Aurinko ei enää häikässyt hänen silmiään, vaan himmeni himmenemistään sen mukaan kuin hän vajosi. Sitten tuli kylmää ja pimeää, ja hänen rintaansa pusersi. Vielä kerran hätä hänet valtasi, ja sulkien silmänsä hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. — — —
Kuin etäinen kirkonkellojen soitto alkoi kuulua hänen ympäriltään. Se lähestyi ja eteni vuoroin, kasvoi valtavaksi, keinui ja kumisi, taas hiljeni, riutui ja riutui… Sitten alkoi vesi liikehtiä hänen ympärillään. Hän tuijotti sinnepäin ja alkoi vähitellen erottaa jotakin harmaata, joka kulki häntä kohden. Yhä selvemmin rupesivat rajaviivat näkymään, kammottava hirviö sukelsi esiin, ja kauhukseen tunsi hän sen suunnattomaksi mustekalaksi. Se oli jo aivan lähellä. Sen suurissa, ulospullistuneissa silmissä oli saaliinhimoinen hehku, ja sen pitkät raajat, jotka olivat säteettäisesti suhdattoman pään ympärillä, liikkuivat notkeasti kuin käärmeet ja lumoavasti kuin tanssijattaren kädet. Peto pysähtyi hänen viereensä. Sen silmien hehku muuttui yhä himokkaammaksi. Ahdistavan hitaasti ojensi se raajansa. Ne koskettivat kylminä rintaa, kaulaa, päätä. Ne pusertuivat yhä kireämmälle, vastustamattoman voimakkaina. Ja nuori pappi tunsi tuhonsa tulleen, hän pyörtyi…
Nuori pappi heräsi ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hänen edessään oli aro. Moniväriset kaktukset kukkivat hiekassa. Tuuli liikutteli hiljaa akasioiden pitkiä lehtiä ja suurten palmujen viuhkoja. Etäämpänä kohosi vuoria, ja hän saattoi kuulla korkeiden seetripuiden huminan.