Tulija astui uunin luo. Hän oli nuori, tummaverinen ja laihakas mies. Yllään oli hänellä ohut, kulunut takki, ja kun ei hänellä ollut kintaita olivat hänen kätensä sinertävät ja kylmästä kankeat. Mitään virkkamatta ojensi hän kätensä hiillosta kohden ja hieroi niitä.
— Mistäs kaukaa vieras tulee? kysyi emäntä.
— Kaupungista… Olisi kylään aikomus.
— Vai kylään. Ei lie vieras tämän paikan ihmisiä, kun ei tunneta?
— Ei.
Ja vieras jatkoi hetken kuluttua:
— Sehän minä olen se Kulku-Kalle, jos emäntä on sattunut kuulemaan.
— Kyllä on kuultu. Vai se.
Senjälkeen vallitsi tuvassa äänettömyys. Päre, jonka emäntä oli uuniin kurkistettuaan pistänyt muurinrakoon, risahteli hiljaa palaessaan karstalle. Kangaspuut kolahtelivat tahdikkaasti; silloin tällöin köhähti vaari penkillä. Vieras lämmitti käsiään sivulleen katsahtamatta.
— Näinköhän tässä saisi yötä olla? kysyi hän vihdoin kääntyen emäntään päin.