Emännän katse oli epäilevä ja terävä.
— No ilkeäähän ihmistä on tuollaiseen jumalanilmaankin ajaa, mutta kyllähän tässä on kovin huonoa tilaa. Meillä on tuo vaarikin, ja miehet ovat ahtaneet kiukaan niin puita täyteen, ettei sinnekään sovi.
Vieraalle oli emännän epäluulo tuttua, ja hänellä olisi ollut vastaus valmiina. Olisihan hän voinut sanoa, että kulkija tyytyi mielihyvällä viettämään penkilläkin yönsä, tai muuta semmoista. Mutta emännän puhuessa olivat hänen silmänsä osuneet kangasta kutovaan tyttöön. Heidän katseensa olivat kohdanneet, ja tytön silmien kirkkaus oli saanut lämpimän laineen vierimään läpi hänen ruumiinsa. Hän muisti ennestään nuo viattomat kasvot, joiden hipiä oli harvinaisen hieno ja ilme avuton kuin lapsen. Ja emännän sanat olivat jo unehtuneet kun hän jälleen kääntyi hiillosta kohti.
Syntyi äänettömyys. Emäntä riensi tuvasta. Ja tuijottaessaan hiilien värinään muisteli vieras sitä heikkoa punaa, joka äsken oli sävähtänyt tytön kasvoille ja joka ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Ja yhtäkkiä ei hänen mielensä enää tehnytkään jäädä torppaan yöksi. Mitäpä hän vasten emännän tahtoa pyrkisi, vielähän kyläänkin ehtisi. Hän kumartui ja kääri toisen housunlahkeensa yläpuolelle polvea. Polvessa oli veres haava, jonka siteenä oli vain mitätön tilkku ja joka ei näyttänyt ollenkaan hyvältä kylmettymisen takia.
— Sattuisikohan olemaan jotakin kankaanpalaa? On polveni hiukan huonossa tupussa, kysyi vieras hiljaa.
Tyttö katsahti kangaspuilta.
— Hyvänen aika! Mikäs polveen on sattunut?
— Kirves luiskahti.
— Ohhoh!… Kyllä sidettä saa.
Tyttö nouti liinaisia tilkkuja.