— Tässä olisi.

Ja hän kumartui alas ja ojensi jo kätensä auttaakseen, kun sormus välähti hänen silmiinsä. Säpsähtäen veti hän kätensä takasin ja tunsi punastuvansa. Se suututti häntä. Häpesikö hän sormustaan, häpesikö näyttää sitä tuollaiselle? Ja melkein vihaisena vilkasi hän kulkijan kasvoihin, joilla hänen mielestään kiiti tuskin huomattava häivähdys.

— Kiitoksia, neiti. Kyllä minä itse saan, sanoi vieras ja sitoi huolellisesti haavansa.

Tyttö riensi omettaan puhutellakseen äitiään, sillä eihän mitenkään voinut ajaa haavottunutta ihmistä tuollaiseen yöhön. Ja hän saikin äitinsä myöntymään, mutta kun he palasivat tupaan, ei vierasta siellä enää ollut. Vaari tiesi hänen heti tytön jälkeen lähteneen.

Jollain tavoin pettyneenä tyttö istahti penkille ja katseli jääkukkia, joita pakkanen oli ruutuun muodostanut. Kulkija viipyi vielä hänen mielessään, ja hän antoi kuvitelmien syntyä ja raueta. Hän muisti viimekesäisen, leppeän illan kylän keinulla, missä hän Kulku-Kallen oli tavannut. Hän oli silloin ollut herramaisemmin puettuna, eikä ollut näyttänyt ensinkään hullummalta. Kun toiset olivat laulaneet, oli Kalle vaan äänettömänä keinuttanut ja ollut kuin nukuksissa. Kalle oli istunut häntä vastapäätä, ja kun hänen puolensa joskus oli noussut hyvin korkealle, oli Kalle alhaalta selkäkenosiltaan heittänyt katseen, joka oli ollut niin uneksiva ja epämääräinen, että oudot tunnot olivat läikähtäneet mielessä; ei edes kärkevää sanaa ollut voinut heittää tuolle totiselle nukkujalle.

Kun sitten oli lähdetty pois, ei hän saattanut muistaa nähneensä Kallea. Mutta veräjän luona, josta metsä alkoi, oli Kalle seisonut aitaa vasten liikkumattomana ja yksinään.

— Eikö matka tunnu pitkältä yksin kulkea? oli Kalle kysynyt.

— Tokko tuo kahden lyhenisi, oli hän vastannut.

— Ei edes taida pelottaa, että pahat ihmiset ahdistaisivat?

— Eivät nuo ennen ole ahdistelleet, elleivät nyt, oli hän tylysti vastannut.