Kalle oli nostanut hattuaan ja jäänyt paikalleen. Mutta hän, muistelija, oli jatkanut matkaansa kiirein askelin, apein mielin, ja, ikäänkuin toisen toivomuksesta, peläten.
Kulkijapoika näki kulkeissansa kukkivan orvokkikukan. Katsella saa, mutt' ei omistaa se on kulkijapojan lupa.
Niin oli hän kuullut Kallen kauempana laulavan ja ihmetellyt, miksi hän keinulla oli koko ajan vaiennut, vaikka osasi laulaa. Koko kotimatkan oli Kalle ollut hänen mielessään.
Sittemmin oli hän kysellyt, mikä mies se semmoinen oikeastaan oli ollut, mutta kukaan ei ollut tiennyt juuri enempää kuin nimen. Kuului joskus kouluja käyneen, pystyvän moneen työhön ja oleskelevan talvisin kaupungeissa, kesäisin maalla.
Myöhemmin oli kaikki unohtunut. Ja uutena vuotena oli hän mennyt kihloihin Ylätalon rikkaan pojan kanssa. Mutta nyt oli hän jälleen nähnyt saman katseen… Olikohan Kalle huomannut hänen sormuksensa? Kenties. Mutta eipä ollut mitään virkkanut siitä… "Neiti näkyy kihloissa olevan, ei kai pahaksi pantane, jos kulkijakin onnittelee", niin olisi kai moni hänen sijassaan sanonut… Tai ehkei huomannutkaan?… Mutta, hyvänen aika, mitäs hän nyt sitä pohtii… Mokoma kulkija, vaikka varas olisi. Jumala ties, minne nytkin oli lähtenyt…
Tuvassa oli yhä hiljaista. Ainoastaan nukahtanut renki kuorsasi, ja vaari kurisutti piippuaan. Emäntä otti rieskansa uunista, koputteli kypsyyttä, taittoi palan, maistoi ja antoi vaarillekin.
— Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, sanoi vaari, joka ei osannut ääntää s-kirjainta.
Kun kukaan ei vastannut, uudisti vaari kovalla äänellä:
— Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, kun minä hanon.
* * * * *