Oli kaunis kesäkuun sunnuntai kun Jaakko Ylätalo pahatuulisena asteli kotiveräjältä Koivumäelle päin. Kevyt tuuli lehautti hänen sieramiinsa kukkien tuoksua, auringon kimallus hyppelehti pienten ristiaaltojen harjoilla, ja ruispelto lainehti kuin kellanvihreä järvi. Mutta Jaakko ei huomannut ympärillään olevaa kauneutta. Sitä paitsi pohti hän alituisesti samaa asiaa, vaikka hän olikin täysin selvillä siitä.

Se oli siis totta! Kyläeukot olivat perältäkin oikeassa juorutessaan Notkon Helmistä ja Kulku-Kallesta. Ja kuitenkin oli Helmi Jaakon morsian.

Kulku-Kalle oli koko kevättalven oleskellut kylässä, ja viimeiset pari viikkoa oli hän ollut Ylätalossa, Jaakon kotona, töissä. Siis rakastaja sulhasen renkinä. Mutta vasta muutamia päiviä sitten oli Jaakon korviin osunut se huhu, että Kalle teki öisiä retkiä Notkon torpalle. Jaakko ei ollut ensinkään uskonut juttuun. Tunsihan hän Helmin, hän, joka itse oli toisinaan pyrkinyt tytön aittaan, mutta aina saanut semmoisen katseen, että oli muistanut. Ja ämmähupakot saattoivat uskoa, että joku kulkijapahanen oli tehnyt sen, mikä hänelle oli ollut mahdotonta. Tuo juorupuhe oli kuitenkin vienyt hänen iloisuutensa, ja kun hän oli tarkemmin ajatellut, oli hän huomannut, miten omituinen Helmi oli hänelle ollut viimeaikoina… Jaakko oli salavihkaa tarkastellut Kallea ja toisinaan keihästänyt häneen katseensa nähdäkseen hänen sydämeensä. Mutta Kallen kasvoilla oli ollut hänelle ominainen ikävystynyt ilme, ja rauhallisena oli hän juritellut laulujaan. Hän oli ollut iloinen, jos toiset olivat iloisia olleet, vastannut, jos oli kysytty ja kysynyt, kun itse oli tietoja tarvinnut. Ja Jaakon mielessä oli herännyt salainen kateus, jolle hän oli ylimielisesti hymyillyt, mutta jonka olemassaoloa hän ei ollut saattanut kieltää. Parina iltana, Kallen lähtiessä kylälle, oli Jaakon mieli tehnyt seurata jälkiä, mutta hän oli kuitenkin hävennyt alentua sellaiseen ja oli ennemmin uskonut kaikki valeeksi. Olihan Kalle kevättalvesta saakka oleksinut näillä tienoin, eikä siis mitenkään ollut mahdollista, että suhde näin kauan oli pysynyt salassa… Tai ehkei se muille salainen ollutkaan kuin yksin sulhaselle?… Ja Jaakko oli alkanut epäillä Helmiä ja raivonnut omassa itsessään kuin mielipuoli. Mutta Kallea kohtaan oli hän pakottanut itsensä entistä ystävällisemmäksi.

Mutta nyt oli kaikki selvinnyt:

Illalla olivat he Kallen kanssa laskeneet verkot, ja kun Jaakko aamulla oli kavunnut tallin parveen herättääkseen Kallen mukaansa niitä nostamaan, oli omituinen tapaus sattunut. Kun hän nimittäin oli nyhkässyt Kallea, oli tämä käännähtänyt heinissä ja kärsimättömän näköisenä nurissut: Helmi sinä… älä viitsi… älä vielä aja pois. Senjälkeen oli hän jälleen nukahtanut. Nuo sanat olivat naulanneet Jaakon liikkumattomaksi kuin patsaan. Hän muisti nytkin elävästi tuon hetken. Hän oli kuullut hevosen pärskinän ja unisen jalkain muuton tallista ja pääskysten visertelyn katolta, hän oli nähnyt pitkän, kultaisen juovan heinillä, jonka seinänraosta pujahtanut päivänsäde oli heittänyt, mutta hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin seisahtuneet. Ja kun hän hiukan oli tointunut, oli hänen mielensä tehnyt syöksyä nukkujan päälle, mutta häneltä oli puuttunut voimaa ja hän oli kiiruhtanut ulos ja itkenyt ja kiroillut haikean kiukun vallassa. Hän oli nostanut yksin verkot, ja kun hän oli palannut kotiin, oli Kulku-Kalle seisonut veräjällä paperossi hampaissa. Hän oli rientänyt tervehtimättä ja raivon vallassa Kallen ohi ja tuntenut tämän terävän katseen niskassaan.

Näitä miettien tuli Jaakko Koivumäelle. Alempana, suurten puiden siimeksessä, tukkipojat pelasivat hoitoa. Kuului sekavia ääniä ja pelaajien sanoja: "Kerta kiinni! Lappu lisää! Vielä ukko pokalle! Kaksi siliätä ponssaria. Heivaa itsellesi. Korpi rojahti" j.n.e. Jaakko tuli heidän luokseen, istahti välinpitämättömänä joukkoon ja liittyi peliin. Hän pelasi uhkarohkeasti, voitti väliin, mutta menetti taas tuossa tuokiossa voittonsa.

Hetken kuluttua saapui Kulku-Kallekin paikalle, ja Jaakon tuli paha olla. Hän olisi tahtonut lähteä, mutta ei saanut sitä tehdyksi, ja ilkeän tunteen valtaamana pelasi hän yhä hurjemmin. Mutta kun Kulku-Kallelle sattui työ, pani Jaakko ainoastaan pieniä summia kiinni ja hävisi tahallaan, huulilla halveksiva hymy.

— Taitavat pelata porukassa saman talon miehet, huomautti muuan tukkilainen.

— Ei ensinkään. Mutta isännän ei sovi pelata renkinsä rahoja, vastasi
Jaakko pilkallisesti.

Tuskin huomattava värihäivähdys kulki Kallen kasvojen yli ja hän päätti näyttää, ettei raha hänellekään sukua ollut, kuten tukkipojat sanovat. Ja kun sitten Jaakko oli työmiehenä kerännyt suuren summan eteensä, pani Kalle kaikki kiinni, aikoen menettää tahallaan. Sattumalta sai hän kaksikymmentä yksi, siis voiton pelin. Ensin aikoi hän vielä ottaa kortin, "kääntää metsään" itsensä, mutta nopeasti hän muutti mieltään ja pisti hymyillen rahat taskuunsa. Kun hän vielä toisen kerran oli sillätavoin vienyt Jaakon edestä suuren summan, nousi Jaakko kiukusta kalpeana ja kiroillen, sillä rahattomana oli hänen erottava pelistä.