— Kyllä minulla on lainata, huomautti Kalle ystävällisesti ja hiljaa.
Jaakko kiristi hampaitaan eikä vastannut.
Jaakko teki lähtöä ja houkutteli kaikin voimin pois koiraansa, joka makasi Kulku-Kallen jaloissa. Mutta Vahti nosti vain päätään, eikä noussut. Jaakko kutsui sitä yhä vihaisemmin ja kävi kiukkuisena sitä niskaan kiinni. Se oli Vahdin mielestä kuitenkin liikaa, ja raivokkaasti karkasi se isäntänsä käteen.
— Saatana, sähisi Jaakko yli äyräittensä suuttuneena. Hän tarttui koiran alaleukaan ja nykäsi toisella kädellään yläleuasta. Leukaluut vääntyivät sijoiltaan. Koira kiemurteli maassa tuskissaan, ja vihlova ulina tulvi sen kurkusta.
Syntyi hiljaisuus, ja kauhu vaelsi raakojen miesten parvessa. Kulku-Kalle nauroi sydämensä pohjasta. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin liitu.
Vihdoin voimakas tukkijunni potkasi raudotetulla korollaan eläimen pään mäsäksi. Jaakko meni jo kauempana.
* * * * *
Paria päivää myöhemmin astuskeli Kulku-Kalle verkalleen kaupunkiin päin. Hän teki muuttoa muille seuduille, sillä täällä alkoi maa jo polttaa jalkojen alla. Hän oli osannut lähteä Ylätalosta ennenkuin hänet oli siihen suorastaan pakotettu, ja nyt kulki hän hitaasti metsätietä, uudet vaatteet päällä, herramaisen näköisenä.
Joelta, metsäntakaa, kuului tukkipoikain laulu:
Hyvä olen korttia pelaamaan, hyvä tappelemaan ja juomaan. Hyvä olen likkoja riiaamaan, mutta huono heitä kotia tuomaan.