Ja tän kylän ämmät, nappulanännät
kupparit ja noidat…
Kalle saattoi erottaa sanat ja hän hymähti itsekseen. Sillä lailla, juuri sillä lailla. Ämmien hampaissa hänkin oli ollut…
Tuuli suhisi puissa ja taivas vetäytyi pilveen. Jokunen pikkulintu tirskahteli lepissä, joiden lehdet himmeästi kiilsivät. Kalle koetti olla mitään ajattelematta. Olihan hän tehnyt päätöksensä, mitä siis maksoi vaivaa miettiä…
Sen pienen torpan hiilloksessa
ma käsiäni lämmittelin…
Siitä asti ne torpan tyttöä
sanovat mun heilakseni.
Se pääsi häneltä kuin vahingossa, ja häntä suututti, että oli laulanut sitä. Sillä sanat olivat tehdyt kuin häntä varten, ja koko kevään oli tämä ollut hänen mielilaulunsa. Mutta nyt täytyi sen unohtua, sillä hänen tarinansa oli lopussa.
Kuitenkaan ei hän voinut estää menneiden tapahtumain johtumista mieleensä. Hän muisti pyryisen illan Notkon torpassa ja vielä toisenkin talvi-illan, jolloin hän oli tuonut Helmiä reessään palatessaan kaupungilta heinän myynniltä. Silloin olivat he istuneet äänettöminä, hän edessä ja Helmi taampana, ja oli ollut niin hiljaista, että palokären kirkuna oli miltei pelästyttänyt… Sitten, vappuna, oli kaikki tapahtunut…
Nyt oli heidän onnensa tullut ilmi ja Kalle huomasi parhaaksi peräytyä. Mitäpä hän täällä enää, rikkomassa kihlattujen väliä, sitä ei hän tahtonut. Eipä hän tavotellut sitä, mikä ei ollut häntä varten. Olihan elämä tämän kevään hemmotellut häntä, ja hän tyytyi niin vähään ja osasi väistyä…
Vieläköhän poikkean sisään, ajatteli Kalle lähetessään Notkon torppaa. Eikö olisi viisainta vetäytyä pois sanaa sanomatta? Siten herättäisi vihan tytön sydämessä ja kaikki kävisi helpommin.
Kuitenkin poikkesi hän sisään.
— Saisikohan jotakin juotavaa, pyrkii jano tulemaan kävellessä? sanoi hän tervehdittyään.