— Laskepas Helmi kaljaa. — Kaupunkiinkos matka pitää, kun on niin uusissaan? kysyi emäntä.
— Sinnehän sitä nyt ensin ja sitten edemmäs.
Kaljatuoppi Helmin kädessä vavahti. Hän antoi sen Kallelle ja kiiruhti ulos.
— Taitaa olla mielessä muutto koko kylästä?
— Sepä se. Johan nyt on aikakin.
Kalle kiitti emäntää ja jätti hyvästit.
Mutta portailla, seinään nojaten, seisoi Helmi silmissä kyynelsumu. Kalle pysähtyi hänen eteensä, tahtoi sanoa jotakin, mutta kurkkua kuivasi, eikä sanoja löytynyt. Hän tuijotti hetken, astui pari askelta, katsoi vielä kerran taakseen ja silmiin kohosi sameus, joka himmensi ympäristön. Sitten painoi hän hatun syvemmälle päähänsä ja riensi pois kiirein askelin…
Tuuli alkoi puhaltaa kovemmin ja taivas synkkeni yhä. Tunnelmat vaihtuivat hänen mielessään nopeasti, mutta hänen oli mahdotonta ajatella. Kun hän oli päässyt Pitkäjärven kohdalle oli tullut niin hämärä kuin syksyllä. Häntä väsytti. Hän heittäysi rantakalliolle pitkäkseen kalliokielojen sekaan. Tuulessa maksaruohot värähtelivät. Kellokukat ja koiranputket huojuivat kovasti sivummalla, ja aallot pauhasivat kallion juurella. Kulku-Kalle makasi pää käsien varassa ja vihelsi voimainsa takaa. Hänen katseensa oli tähdätty kauas Pitkäjärven ulapalle, mistä hämäränkin läpi vilahteli aaltojen valkeat kuohut.
TUULASVALKEA.
Sirkka hiipii pimeän tullen kotikoivikon läpi Kaunisniemen rantakalliolle. Hän melkein taistelee tuota hiipimistään vastaan, sillä onhan se aivan turhaa, ja hän varoo synnyttämästä ääntä, vaikkei mitään pelkäämistä ole. Sydän sylkyttää ja hengitys tihenee, ja kun hän pääsee perille, istahtaa hän kalliolle aivan veden lähelle, katselee, kuuntelee. On pimeä elokuun yö, eikä hiiskahdustakaan kuulu. Yllä on syvä, sininen taivas ja taivaalla jokunen tähti, jokunen kirkas tähti, joka värähdellen heiastuu järven tyynestä syvyydestä.