Sitten Jumala jälleen puhui, mutta hänen äänensä oli lempeä ja viehättävä kuin symbalin helinä. Hän antoi Jobille anteeksi ja teki hänet heti terveeksi. Mutta kun hän lupasi Jobille jälleen suuren omaisuuden, niin Job kohotti hitaasti päänsä.
— Herra, sinun henkesi hyväilee minua kuin lauhkea tuuli, joka on seetripihkan tuoksun kyllästämä, se virvottaa minua enemmän kuin balsami ja se on minulle suloisempi kuin myrha ja kalliit voiteet. Se huuhtelee minun syntini niinkuin vuorilta juokseva vesi minun jalkojeni tomun, ja se puhdistaa minun sieluni safiria kirkkaammaksi. Kuitenkin, Herra, anna minun jäädä yksinäiseksi ja köyhäksi, että minä lähempänä sinua olisin. Anna minun olla hylättynä ja unhotettuna, että minun huuleni olisivat otolliset sinua ylistämään.
Kun Job sen sanoi, värisi hänen äänensä kuin hiljaisen laulun sävel. Hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa olivat kuin enkelin kasvot, niin ettei nuori pappi voinut katsoa häneen. Nuori pappi kääntyi sentähden syrjin ja huomasi, sivummalla suuren palmun luona Kristuksen ja Abrahamin ja vähän etäämpänä Luciferin. Lucifer oli kuitenkin kätkenyt kasvot käsiinsä, ja hänen hartiansa värähtelivät. Hän lähti hiljaa astumaan. Ja hänen silmästään putosi aron hiekkaan kyynel, joka oli kalliimpi kuin yksikään jalokivi. Kun nuori pappi katsoi Kristukseen, seurasi tämä Luciferin kulkua niin syväkuultoisin silmin, että nuori pappi tajusi, miten väärin todellakin oli kirjotettu: vihaa vihollistasi. — — —
Sitten tuli pimeä. Etäinen symbalin soitto alkoi kuulua. Se pani lämpimän ilman aron pinnalla väräjämään. Sävelet olivat hiljaisia, hartaita. Ne saapuivat niin riutuvina korvaan, että kaikki tuntui unennäöltä. Mutta vähitellen soitto vahvistui. Se sisälsi enemmän maallista, enemmän intohimoa. Voimakkaat basunat yhtyivät symbalien helinään. Soinnut tulvivat kuin myrsky. Sitten jälleen kaikki häipyi, heikkeni. Vain tähtien kimallus tummalla taivaalla selveni…
Mitä?… Eikö enkeli liihotellut tuossa ja lähestynyt häntä?… Niin, nuori, yliluonnollisen ihana nainen lähestyi vihertävään harsoon verhottuna. Hänen ihonsa punersi kuin vaalea ruusu. Hänen silmänsä olivat syvät kuin meri ja kuvastivat koko hänen sielunsa. Ne loistivat kuin kaksi säröistä helmeä hajanaisten hiusten varjosta. Hänen puoliavointen huultensa hymy oli purppurainen, ihana. Mutta oliko se enkelin? Siinä oli jotakin salaperäistä, viekottelevaa. Oliko se enkelin?…
Nuori pappi tunsi tulivirran syöksyvän suoniinsa. Hän loi silmänsä alas, sillä hänen sydämensä oli puhdas. Kuitenkin tunsi hän naisen läsnäolon. Hän tunsi sen ihon tuoksusta, joka huumasi, ja hengityksen lemusta, joka oli raikas kuin suopursujen. Sitten laskeutui käsi hänen olalleen. Hän tunsi tuskaa ja onnea, ja hän vapisi. Hän kääntyi pois ja lausui: Mene pois minun tyköäni, sillä sinussa asuu synti.
Käsi poistui vavahtaen hänen olaitaan. Ja kun nuori pappi nosti silmänsä, olivat naisen kasvot vakavat ja surulliset. Silloin häpeäntapainen tunne valtasi nuoren papin. Hän katui mitä oli sanonut. Ja vihdoin paisui hänen katumuksensa niin voimakkaaksi, että hän nopeasti tarttui naisen käteen. Veri soi hänen korvissaan. Hän luuli vaipuvansa uneen. Hänen silmänsä hämärtyivät ja hänen ympärillään kohisi…
Miten kummallista! Vettä hänen ympärillään! Vettä joka puolella, kirkasta, läpinäkyvää vettä, joka ei estänyt häntä liikkumasta ja jota hän saattoi hengittää. Hänen jaloissaan oli ahvenruohoa, leviä ja simpukoita. Ihmeissään katsoi hän naiseen, jonka käsi oli jäänyt hänen käteensä. Tämä hymyili. Silloin kaikki unohtui. Hän näki vain silmät, joiden uneksumus vangitsi hänet. Hän tunsi suuren heikkouden hiipivän sieluunsa ja autuuden, jonka tuolle heikkoudelle antautuminen tuotti. Hän näki naisen poven aaltoilevan, ja väristen hän kurkotti huulillaan… suuteli, suuteli kuin unikuvaa, ilmestystä… Kaukana, läpinäkyvän veden takana, kantele hiljaa soi…
Vedenneito, Vedenneito, kuiskasi nuori pappi, ja he lähtivät käsi kädessä astumaan. Totisesti Vedenneito, Ahdin ja Vellamon tytär.
He tulivat Ahdin linnaan, jota ympäröi punaiset korallimuurit. Sen portti oli kullasta, nefritistä ja norsunluusta. Vedenneito painoi suurta, kahdeksankulmaista topasia, jolloin sointuva helinä kuului. Se syntyi siitä, että hohtavat helmet tipahtelivat ohueksitahkottuun agaattimaljaan. Portti aukeni.