Ahdin seitsentorninen, sinertävistä simpukankuorista tehty linna oli heidän edessään. Sitä ympäröi suuri puisto, jossa kasvoi tarumaisia puita ja suurilehtisiä pensaita. Nurmikentillä oli meriruusuja ryhmittäin. Siellä oli asteria muistuttavia segartia-lajeja. Keskellä isoa soikiota oli satainen joukko keltaisia actinolobeja. Ja puiston läpi, ristiin rastiin, kulki käytäviä, joiden hieta oli kultajauhoa ja karneolin muruja.
He nousivat leveitä marmoriportaita pylvähikköön, missä outoja köynnöksiä kierteli, ja astuivat suureen, hämärään saliin. Ilma oli kukkien tuoksun kyllästämä. Korkealla valtaistuimella istui Ahti puolisonsa vieressä. Hänen hiuksensa olivat vihreät kuin meriruoho ja hänen kasvonsa valkeat kuin vaha. Ja kun hän puhui, oli hänen äänensä kuin suurten aaltojen kohina.
Hän puhui tyttärelleen, ja tämä vastasi kielellä, jota nuori pappi ei ollenkaan ymmärtänyt. Mutta sanojen sisällöstä ei ollutkaan väliä, sillä Vedenneidon ääni oli kuin kanteleen helinä. Ja Ahti astui alas valtaistuimeltaan. Hän loi vieraaseen silmänsä, joiden pohjaton syvyys tenhosi ja hirvitti. Hän nosti kätensä ja laski sen nuoren papin hiuksille…
Silloin vieraan silmissä himmeni. Ahdin kosketus oli kuin kostean tuulen hyväily, mutta se lumosi. Ympäristön ääriviivat hukkuivat. Kuului vain huminaa, tuudittavaa, aaltoilevaa huminaa… — — —
Ah! Eivätkö urkujen matalat sävelet värisseet?… Ne paisuivat yhä voimakkaammiksi, lähenivät. Usva hälveni hitaasti ja valkeat holvikaaret sukelsivat näkyviin…
Nuori pappi huomasi olevansa kirkossa, juhlallisessa Herran temppelissä, missä virret humisivat urkujen hopeoiduista pilleistä… Kirkko oli autio. Ainoastaan muutamia, mustiin kaapuihin puettuja munkkeja rukoili pyhäinkuvien eteen polvistuneina. Alttarilla vakava isä suitsutti pyhää savua, ja ilma oli myrhan kyllästämä.
Urut humisivat ja munkit viipyivät polvistuneina. Pyhä hartaus täytti nuoren papin mielen. Tuntui kuin olisi hänen sielunsa sulautunut urkujen kohuun ja hän itse tullut säveleksi ja sävelenä soinut omaa tunnettaan…
Korkeassa, hämärässä katossa oli kultasiipisten enkelien kuvia. Seiniin oli maalattu pyhimyslegendoja, ja alttaritauluna oli mainio kuva Kristuksen kirkastumisesta. Seinien syvennyksissä oli lukuisia pyhäinkuvia, ja katosta riippui lamppu, jossa säteili tuhansia jalokiviä. Ja kaiken verhosi hämy, jonka sylissä urkujen humina vavahteli.
Mutta mitä? Eikö veistos nurkan varjossa ollut antikkinen Venuspatsas ihanine, alastomine muotoineen? Totisesti! Nuori pappi hämmästyi nähdessään tuollaisen kuvan kirkossa. Hänen katseensa kiintyi siihen kuin lumottuna. Virren sävel hukkui hänen korvistaan. Hän ei enää nähnyt mitään muuta, eikä mistään muusta välittänyt. Veistos näytti muuttuvan. Se muistutti Vedenneitoa. Sen piirteet kävivät epäselviksi, se alkoi elää, se hymyili…
Munkit nousivat. Pyhä viha valtasi heidät, kun he huomasivat vieraan ihailevan patsasta, joka oli koettelemukseksi ja lihan kuoletukseksi kirkkoon tuotu. He piirittivät hänet kehään. Hurskas isä ojensi kätensä ja lausui vavahtelevin äänin.