Kun luostarin raskas rautaportti kääntyi naristen saranoillaan, niin isä Giuseppe heräsi unestaan. Hän kääntyi toiselle kylelleen, kohotti päänsä käden varaan ja jäi puolittain uteliaana, puolittain tyytymättömänä kuuntelemaan hillittyä melua, joka omituisesti muistutti suurten kaupunkien alituista hälinää, vaikka sen kaiku nyt kimposikin luostarin pyhistä muureista. Hän saattoi erottaa tuskallisia avunhuutoja Jumalalle, kauhua ilmasevia sanoja ja pyhän vihan purkauksia. Ja kun hän nousi olkivuoteeltaan, mennen pienen akkunan luo, näki hän kuutamossa joukon veljiä, jotka kantoivat verhottua olentoa tilapäisesti tehdyillä paareilla.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen huoneensa ovi hiljaa aukeni ja vakavat munkin kasvot ilmestyivät pimeydestä kuun valojuovaan.
— Jumalalle kunnia, isä Giuseppe! lausui tulija matalalla äänellä, tehden ristinmerkin. Olemme pelastaneet naisen ryövärien käsistä. Hän on kuitenkin haavottunut ja pahasti kylmettynyt. Hän tarvitsee sinun apuasi.
Nopeasti heitti isä Giuseppe kaapunsa ympärilleen ja astui sanaakaan vastaamatta pimeään porraskäytävään, joka ontosti kumisi hänen askeltensa alla.
— Minne olette hänet panneet? kysyi hän hiljaa, laskeutuessaan alas.
— Hän on siinä kammiossa, missä veli Ugon autuas sielu kuukausi sitten jätti maallisen asuntonsa. — — —
Nuori tyttö, melkein lapsi vielä, lepäsi taintuneena karkealla vuoteella lukuisten veljien ympäröimänä. Isä Giuseppe kumartui hänen ylitsensä. Tytön kasvot olivat kalpeat kuin jasmini, silmät olivat ummessa, ja silkkisten ripsien juovat kaareutuivat hienojen kulmakarvain alla kuin tumman nauhan laskokset. Isä Giuseppe pyysi veljiä poistumaan. Sitten tutki hän haavan, joka oli neidon olkapäässä, ja sitoi sen huolellisesti.
Haava ei ollut vaarallinen, mutta vilustumisesta saattoi aiheutua kuolettava tauti. Isä Giuseppe sekotti voimakkaan juoman ja kaatoi sen tytön kalpeiden huulien välistä hänen suuhunsa. Senjälkeen pyhä isä kohoutui kumartuneesta asennostaan, ikäänkuin aikeessa poistua. Mutta hän jäikin pitkäksi aikaa tuijottamaan sairasta, ja hänen tummat silmänsä synkkenivät miettiviksi.
Milloinkaan ei hän ollut nähnyt näin ihanaa naista, ei edes nuoruutensa kauneudenjanoisina aikoina… Hän vilkasi vielä kerran hätäisesti vuoteelle, astui sitten ulos, ja annettuaan veljille muutamia määräyksiä hän poistui omaan kammioonsa.
Hänen unensa oli kuitenkin häiriintynyt, ja hän jäikin ajatuksiinsa vajonneena seisomaan akkunan ääreen, jonka läpi kuu loisti. Oranssipuiden varjot lepäsivät ruohokentällä toistensa sylissä, ja hän saattoi erottaa suurten orkideain värähdykset smaragdinvärisessä heinikossa. Pieni joki virtasi kuin elohopea kiemurtelevassa uomassaan. Se sukelsi sivummaila tumman olivimetsän varjoon ja synkkeni siellä himmeäksi kuin ametisti. Polvekkeen kohdalla, missä lehvien lomitse siivilöityneet kuun säteet saivat varjon kalpenemaan, välähteli se väriltään vaihtelevana kuten opali. Sen yllä keinui kevyt sumupilvi, hitaasti, elävän olennon kaltaisena. Se näytti suunnattomalta mateliaalta, jonka ruumis oli utumaisen keveä ja jonka täydellisyyden vain mielikuvitus saattoi käsittää. Isä Giuseppe luuli akkunankin läpi tuntevansa liljojen lumoavaa tuoksua, ja se tuntui hänestä sitä suloisemmalta, mitä täydellisemmin hän käsitti luulonsa valheellisuuden. Luostarin muurikivet loistivat ihmeellisinä ja seljapensaan lehdet heijastivat kuun säteitä.