Monivärisen, taiteellisesti kudotun nauhan kaltaisena alkoivat hänen menneet vaiheensa kulkea hänen silmiensä ohi, ja hän tarkasti tuota kuvasarjaa uneksivana, mitään etsimättä. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja perinpohjaisen sivistyksen. Mikään nautinto ei hänelle ollut tuntematon, eikä mitään niin erikoista ollut olemassa, ettei hän hienolla vaistollaan olisi tajunnut sen kauneusarvoja. Jo aivan nuorena oli hänen lukeneisuutensa ollut suuri, yhtä määrätön kuin se estettinen epäily, joka jo varhain oli herännyt hänen sielussaan. Tuon epäilyn syyksi oli hän laskenut tunteittensa viileyden, sen seikan, ettei hän milloinkaan ollut kokenut rakkautta koko sen hehkuvassa intohimoisuudessa, vaan oli hekumoinut sen viileässä, älyllisessä varjossa. Moni nainen oli levännyt hänen sylissään, ja monelle aaltoilevalle povelle oli hän hetkeksi nojannut nuoren päänsä, mutta se ei ollut voinut järkyttää häntä tasapainosta, ja syvimmällä hänessä oli piileskellyt myrkyllinen ironia. Tämä hänen kykenemättömyytensä antautumaan oli tuottanut hänelle tuskaa, josta hän kuitenkin oli enemmän nauttinut kuin tuntenut vakavaa huolta. Se oli ajanut hänet nautinnon hurjaan kuohuun, se oli herättänyt hänessä tiedon janon ja pakottanut hänet syventymään suurten kirjailijain luomiin.

Oliko rakkauden kaikkivaltaavaa tunnetta olemassakaan? Eikö Platon erehtynyt, luullessaan sitä eteriseksi sopusoinnuksi sielujen välillä. Platonhan oli vain teorettiko, joka kylmän järjen avulla koetti paljastaa tunteen mystillisyyttä? Eikö Sophokles iskenyt harhaan kuvatessaan sen traagillisuutta, ja voiko Euripides vastata sanoistaan? Ei, pikemmin oli rakkaus kangastus, joka katosi, jos astui sitä askeleen lähemmäksi tai koetti katsoa sitä kaukoputkella. Se oli kukka, joka surkastui ja kuoli, jos koetti sitä tutkia. Vai sisälsikö rakkaus todellakin maailman arvotuksen?

Kuitenkin, miten hyödytöntä oli koettaakaan sitä tutkia. Kuka voi arvostella, mikä on oikeaa, mikä väärää? Kuka voi vetää rajan sofistien viisastelujen ja todellisen filosofian välille? Itse oli hän nuoruudestaan saakka suhtautunut epäilevästi kaikkeen ehdottomasti varmaan. Hän oli löytänyt salaisia johtolankoja Sokrateen ja Aristoteleen filosofiasta epicurealaisten ja Aleksandrialaisen koulun tenhoaviin oppeihin. Hän oli huomannut yhteyden Arkimedeen viisauden ja kaldealaisten poppamiesten taikatemppujen välillä. Ja pyhän Augustinuksen teokset saattoivat johtaa uudenaikaisten jumalankieltäjien kirjotuksiin, samoin kuin niiden alkuperänä voi pitää gnostikkojen teorioja.

Hänen epäilyksen rikkiraastama henkensä oli turhaan etsinyt itselleen tukipistettä. Vihdoin antautui hän lääkäriksi. Mutta se ei riittänyt. Hän puuhaili alkemistien parissa, luki Homeroon lauluja ja historiankirjottajien teoksia, joiden kauhun kuvaukset tyydyttivät häntä ja tuottivat hänelle nautintoa, vaikkei hän olisikaan kestänyt niitä todellisuuden räikeässä valossa.

Sitten heittäysi hän kokonaan hekkuman pyörteisiin. Nautinnot kävivät hänelle jokapäiväisiksi, hän janosi yhä salaperäisempää, erikoisempaa, luonnottomampaa. Hänen himonsa muuttui sairaalloiseksi näläksi, jonka innoton voimattomuus tuotti hänelle esteettistä nautintoa heikon tuskan muodossa. Itsetietoisesti meni hän liiallisuuksiin, unohtaen rajat. Sillä ymmärtäessään senkautta varmasti joutuvansa turmioon, keksi hän samalla tuossa asteettaisessa alenemisessaan uuden nautinnon, jonka salainen tenho kasvoi, senmukaan kuin hänen perikatonsa läheni. Kuitenkin oli tuo perikato vielä siksi etäinen, ettei todellisuus saattanut riistää nautinnon runollisuutta. Päivä päivältä hänen jäsenensä veltostuivat ja tarmonsa heikkeni, mutta mielikuvitus herkistyi yhä ja verhosi hänen silmänsä värikkäillä, lumoavilla valheillaan.

Mutta sitten sattui hänen elämänsä salatuin tapaus. Nytkin pani muisto siitä kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa. Ja kun hän vaistomaisesti vilkasi käteensä, saattoi hän kuun valossa erottaa sormessaan särmikkään arven, jälen haavasta, jonka hänen sormuksensa himmeänpunainen korundi oli tuona kauheana hetkenä painanut.

Tuo tapaus oli kokonaan muuttanut hänet ja tuonut hänet katuvaisena luostarin muurien suojaan. Ja se oli tehnyt hyvää hänelle. Päivä päivältä oli hänen elinvoimansa kasvanut. Jumalassa oli hän luullut löytäneensä vastauksen epäileviin kysymyksiinsä. Ja kun hän oli ruoskinut itseään, olivat tuskan puristamat kyyneleet tuottaneet hänelle yhtä suloista nautintoa, kuin hän ennen oli tuntenut painaessaan kasvonsa kasteiseen jasmini-kimppuun. Hänen työkykynsä oli palannut. Omituinen, kirkas rauha asui hänessä, ja jokaisessa kauneusväristyksessä, joka liikkui hänen sielussaan, luuli hän tuntevansa Jumalan. Mutta kaikkein syvimmällä hänessä piili vieläkin epäilyä, joka toisinaan pyrki esiin ja sai hänet kauhusta vapisemaan. Nautinnonhimon hienot juuret olivat jääneet hänen sydämeensä versomaan. Ja nytkin, muistaessaan kaunista haavottunutta, pulpahti kiellettyjä ajatuksia hänen aivoihinsa. Huomatessaan sen hän melkein huudahti tuskasta. Samalla hän kuitenkin tajusi tuon tuskan salaperäisen tenhon. Mutta hän tahtoi karkottaa synnillisyyden sydämestään. Hän tarttui ruoskaansa, joutui epätoivon valtaan ja sammalsi hiljaa:

— Domine, non sum dignus.

* * * * *

Ryövärit olivat surmanneet tytön vanhemmat, mutta neidon olivat he sitoneet ja heittäneet puolialastomana virumaan jäätävän kylmän, maanalaisen luolan kostealle kivilattialle. Yöllä olivat he kuitenkin aikoneet kulettaa hänet pois, mutta luostarin pyhät veljet olivat pelastaneet hänet. Vaikka oli sydänkesä, oli hän ollut vilusta jäykkä ja tainnoksissa. Hän sairastui vaarallisesti, ja kun hän tarvitsi huolellista hoitoa, kannettiin hänet huoneeseen, joka oli isä Giuseppen kammion vieressä.