Oli varhainen aamu. Isä Giuseppe avasi hiljaa tytön kammion oven. Hän tahtoi panna uutta voidetta haavaan, ennenkuin hän meni luostarin kirkkoon pitämään aamurukousta. Aurinko kultasi neidon kuumeenpunaamaa poskea, ja kiihkeästi liikehtivä ohimosuoni kuvastui hienon ihon alta kuin näkymättömän esineen varjo. Ihanat huulet olivat puoliavoinna ja tummat hiukset aaltoilivat hajanaisina karkealla päänalusella. Pyhä isä katseli kauan hoidokkiaan. Sitten laski hän kätensä nukkuvan otsalle ja sanoi matalalla äänellä:
— Älä säikähdä, lapseni, minä se olen.
Tyttö avasi silmänsä, ja harhaileva katse kiintyi tuskallisena pyhän isän piirteihin. Mutta tunnettuaan hoitajansa sulki neito jälleen silmänsä, ja heikko valo levisi hänen kasvoilleen.
Isä Giuseppe avasi varovasti paidan ja paljasti haavottuneen olkapään, jolloin osa neidon hienohipiäistä rintaa tuli näkyviin. Isä riemuitsi siitä, ettei hänen kätensä ollenkaan värähtänyt, eikä sydän lyönyt kiihkeämmin. Tyynenä irrotti hän siteen ja toimitti tehtävänsä. Ja vaikka hän saattoi nähdä tytön povella pienen luomen, joka loisti kuin keltaviinipisara alabasterilaatalla, ei hän tuntenut synnillistä himoa katsoa syvemmälle. Hänen lihallisuutensa oli todellakin kuollut. Hän saattoi tyynesti ihailla tytön kauneutta, lähestyä häntä puhtain mielin kuin enkeliä ja kiittää Jumalaa, joka oli sallinut hänen nähdä näin ihanaa ja joka ilmasi ikäänkuin osan itseään tässä ihmeellisessä luomassaan.
Mutta yhtäkkiä epäily valtasi hänet. Eikö hän salaperäisellä tavalla nauttinut siitä, että hän noin saattoi pidättäytyä, ja eikö tuo nautinto ollut synnillinen? Jos hän olisi antanut tytön ruumiin paljastua, koettamatta sitä mikäli mahdollista estää, niin eikö hän olisi ihaillut sitä luonnollisesti, kuten ihmeellistä kukkaa? Nyt oli hän jättänyt sen verhotuksi, tehnyt tuon nautinnon epämääräiseksi ja sillätavoin kohottanut sen viehätysvoimaa. Hänellä oli kuin aarre, jonka suunnattomuuden hän voi aavistaa, mutta hän lisäsi sen tuottamaa iloa sillä, ettei kaivanut sitä esiin ja arvioinut sitä.
Siis vieläkin oli hänessä nuoruutensa päivien hioutunutta nälkää, vaikka hän oli koettanut pettää itseään uskomalla toisin. Koko kahdeksan vuoden ajan, jonka hän oli luostarissa ollut, oli se piillyt hänen sydämensä sopukoissa. Ja nyt oli se pulpahtanut esille, muodostaen huutavan ristiriidan hänen todellakin vilpittömän jumalan-kaipuunsa kanssa. Mutta alussa ei tuo ristiriitakaan herättänyt hänessä epätoivoa, vaan sensijaan uteliaisuutta. Se oli kuin ihanan jargonin muotoon puettu arvotus, jonka ratkasusta ei ollut toivoakaan ja joka juuri siitä syystä viehätti. Sitä ei voinut selittää kuin valheellisilla aforismeillä, joiden kaksimielisyys antoi sille eloa ja väriä poistamatta sen salaperäisyyttä.
Eikö messun salamyhkäinen humina, ainoa mikä enää muistutti entistä kreikkalaista kuorolaulua, eikö juuri se, eikä katumus, ollut vietellyt häntä luostariin? Hän oli kaivannut yksinäisyyttä siksi, ettei hänellä kaikkeen kyllästyneenä enää ollut muuta mahdollisuutta. Hänen sairaalloinen vaistonsa oli nopeasti tajunnut, mikä tenho askettisuudessa saattoi piillä. Väärällä, luonnottomalla tavalla oli hän nauttinut siitä, että oli voinut olla niin moitteettoman ankara itseään kohtaan, noudattaa kaikkia pyhiä määräyksiä ja herättää luostarin yksinkertaisissa veljissä luottamusta ja kunnioitusta itseään kohtaan. Se ei ollut antautuvaa hurskautta, vaikka hän niin oli itselleen vakuuttanut. Ja kun epäily oli kohonnut kätköstänsä, oli hän ruoskaniskuilla tukahuttanut sen ja tuskalla huumannut ajatuksensa kuin pikarinkallistaja viinillä.
Hänessä oli siis vielä samaa kuin ennenkin. Sisäisiin, sielullisiin ilmiöihin oli hänen turmeluksensa ennenkin perustunut. Pieni, aivan vähäpätöinen seikka oli valheellisen, mutta terävän logikan jokapuolelta valasemana tuottanut hänelle nautintoa. Tuosta nautinnosta oli samainen logikka voinut johtaa uuden, uudesta yhä uuden, ja siten kulkea kuin kiertoportaita alaspäin, yhä syvemmälle, kunnes se vihdoin toisia teitä oli palannut alkukohtaansa. Ja kun hän sitten oli tarkastellut tuota ketjua, niin sen renkaitten löyhä yhteys oli hurmannut häntä. Siten oli hänen sielunsa rikkirepeytynyt ja juuri sen perusteella saattoi hänestä sanoa, että hän oli henkisesti joutunut harhaan. Kuinka toisin olikaan niiden laita, joiden ruumiin alhaiset ja raa'at nautinnot olivat turmelleet. Tietysti heistäkin saattoi henkisessä merkityksessä sanoa samaa, mutta oleellinen erotus oli kuitenkin havaittavissa. Sillä heidän sielunsa ikäänkuin nukkui, heidän henkiset voimansa olivat mitättömät ja täytyi etsiä voimakkaita sensationivaikutuksia, ennenkuin ne hetkeksi heräsivät. Mutta älykäs, ruumiillisesti terve harhaanjoutunut, mikä traagillisuus siinä piili. Sellainen henkilö huomasi itse oman perikatonsa, mutta hän saattoi sitäkin katsella välinpitämättömänä, kauempaa, ikäänkuin näytelmää.
Isä Giuseppe siveli kädellään otsaansa, ja hiljaa hiipi tuska hänen sydämeensä. Eikö hän siis voinut löytää mitään tietä vilpittömyyteen? Eikö hänen harhaanjohdettu logikkansa kykenisi enää milloinkaan selviytymään omista umpisokkeloistaan, seuraisiko se entistä synnillistä rataansa? Tulisiko jokainen harras pyrkimys olemaan valhetta ja itsepetosta?
Hänen sielunsa hätä kasvoi. Vielä kerran katsoi hän pitkään nukkuvaan neitoon ja peittäen kädellä kasvonsa hän riensi ulos. Hän astui poikki pihamaan, jonka nurmikolla lauha tuuli lennätteli orjanruusun punaisia terälehtiä, ja avasi kirkon oven. Ketään ei ollut vielä saapunut. Auringon säteet tulvivat sisään ristikkoakkunasta valaisten suuren ristiinnaulitun-kuvan kasvoja. Ylhäällä holvissa tyhjyys humisi. Ja isä Giuseppe heittäytyi polvilleen kuvan eteen, risti kätensä ja toisti yhä uudelleen: