— Ecce Agnus Dei, qui tollit peccata mundi!
* * * * *
Siis tuo ihana lapsi oli hänen, täydellisesti. Tytön jokainen ajatus oli hänelle omistettu, jokainen solu värähteli hänelle. Neito oli hänelle antautunut. Siis sittenkin oli hän löytänyt rakkauden ja saanut kokea, mitä on olla rakastettu ja itse rakastaa. Hän ajatteli sitä maatessaan tytön vieressä. Ja tyttö lepäsi sanattomana kielletyssä onnessaan.
Isä Giuseppe voi todentaa itselleen kaksi seikkaa: Ensinnäkin, että tyttö oli kuolemaan tuomittu kalvavan sairautensa vuoksi, hänen hetkellinen toipumisensa oli vain merkki siitä. Toiseksi, että hän miltei heti oli ymmärtänyt tytön salatun tunteen, vaikkei hän ollut uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli nähnyt sen heräävän ja tehnyt kaikkensa kehittääkseen sitä ja saadakseen sen voimakkaaksi. Hän oli lumonnut tytön sanoillaan, avartanut hänen mielikuvituksensa piiriä ja kietonut vakavien sanojensa ympärille värikästä valheellisuutta, jolla hän oli vallottanut sairaan herkän mielen. Ja tätä tehdessään oli hän uskotellut itselleen vetävänsä tyttöä lähemmäksi Jumalaa, sillä Jumala oli ollut hänen puheittensa keskuksena. Vaikka hän oli huomannut ihanan ja tuskallisen tunteen versovan sydämessään ei hän ollut tahtonut eikä uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli löytänyt yhä uusia keinoja pettääkseen itseään, ja ennentuntematon huume oli tehnyt hänen elämänsä unen kaltaiseksi.
Sitten oli tytön tunne yhtäkkiä puhennut täyteen voimaansa. Isä Giuseppen terävä silmä oli sen heti huomannut, ja hänen vuosia nukkunut aistillisuutensa oli herännyt kiihkeämpänä kuin konsanaan. Mutta hän oli ruoskinut itseään kuolettaakseen lihallisuutensa, hän, joka hyvin tiesi mitä se vaikutti. Hän oli taistelemalla kiihottanut itsensä äärimmilleen, kunnes jännitys oli nyt lauennut ja kaikki nautittu pohjaan saakka.
Mikä tenho piilikään siinä, että hänen rakastettunsa oli kuoleman oma! Hänen rikollisessa lemmessään oli salaperäinen kauneus, joka valtasi hänet kauttaaltaan. Koskaan ennen ei hän ollut aavistanut, mitä oli painaa huulensa huulille, jotka tauti oli kalvettanut vaaleanpunaisten ruusujen värisiksi, ja hekkumoida valkeiden käsivarsien syleilyssä, joiden suonissa kuume tykähteli. Hänen onnensa oli täydellinen. Eivät kuoleman kauhut olisi voineet häntä pelottaa. Sillä hän tiesi miten lyhyt hänen onnensa tulisi olemaan.
Isä Giuseppe tarttui tytön käteen, joka lepäsi peitteen päällä puhdasmuotoisena ja kalpeana kuin niukassa valossa kasvanut lilja. Se oli kuitenkin niin kylmä, että pyhä isä vaistomaisesti katsoi tytön kasvoihin, joita kuu valasi. Tytön kelmeiden huulten ympärillä oli veristä sakkaa, silmät olivat sulkeutuneet ja hiukset valuivat hajanaisina valjulle otsalle. Ensin näyn harvinaisuus hurmasi isä Giuseppeä. Näytti kuin olisi purppurainen viinin vaahto ympäröinyt kukkamaisia huulia, joiden takaa hampaat loistivat kuin valkeat helmet. Kaikki muistutti jotakin pyhimystarua tai balladia, ja tytön kasvojen madonnamainen puhtaus oli omiaan varmentamaan illusionia…
Sitten tuntuivat hänen ajatuksensa ikäänkuin pääsevän valloilleen, ja vasta silloin käsitti hän todellisuuden koko kauheuden. Tyttö oli kuollut. Tuo sairas ruumis oli nyt sieluton ja kylmeni kylmenemistään hirveässä kauneudessaan. Se ei ollut voinut kestää intohimon kuluttavaa myrskyä, vaan oli taittunut kuten kukka rankassa sateessa.
Isä Giuseppen sydämeen patoutui äänetön kauhu. Hän tunsi tuskaa, jonka syvällisyyttä hän ei ollut voinut edes aavistaa, ja käsin rintaansa pusertaen hän syöksyi omaan kammioonsa. Kaamea tunne oli jähmettää hänet, ja hän tuijotti kuin unissakävijä, vieraana itselleen. Hän haki tikarin kätköstään ja vaipui tuolille. Ja tuntematta kipua, leikkasi hän auki molempien ranteittensa valtimot.
Kuu loisti taivaalla kapeana sirppinä ja tähdet värisivät himmeinä. Hän saattoi kuulla, miten seljapensaan lehdet kahisivat, kun tuuli hankasi niitä luostarin seinää vasten. Hän unohti todellisuuden. Yön valtava hiljaisuus lumosi hänet, ja hän saattoi sulautua sen kauneuteen, vaikka hänessä pohjimmalla liikkuivatkin äskeisen tapahtuman kauhut. Hänen kaksinaisuutensa teki hänelle mahdolliseksi hetkeksi yhdistää todellisuuden hirveä armottomuus sopusointuisesti siihen värähtelyyn, minkä kauneus herätti hänen sielussaan. Ja se muodosti harmonian, jota hänen verenvuodosta riutuvat aivonsa eivät enää jaksaneet käsittää mielikuvaksi.