Veri pulppusi hänen ranteistaan purppuraisen nauhan kaltaisena. Se leveni lammikoksi, jonka pinnan kuu sai rubinin tavoin säihkymään ja jonka syvyydestä tähtien kuvat värähtelivät. Vielä kerran tämä kaikki kuitenkin haihtui. Hän muisti tytön kasvot sellaisina kuin oli ne viimeksi nähnyt, hirveinä jäykässä kauneudessaan. Hänen piirteensä vääristyivät ja pää valahti rinnalle. Avuttomana, suuren hädän valtaamana, hän tuskin kuuluvasti huokasi:
— Domine, Domine, non sum dignus!
III.
KOSTAJA.
Seuraava on jotakuinkin tarkka käännös ruotsinmaalaisen insinöörin, Nyholmin, papereista. Ainoastaan muutamia, syrjäänpoikkeavia seikkoja on jätetty pois. — — —
En tiedä, miten alottaisin, miten voisin selvittää tämän hirveän tilan, tämän sairauden, jonka laatua en ymmärrä, tämän kauhun, joka jäätää sydämeni ja ärsyttää heikot hermoni äärimmilleen. Alotanko kuvaamalla, mitenkä tämä mielikuvien tavaton sairaalloisuus, sydämen vaihteleva tykytys ja jäsenien tahdoton liikahtelu on ollut sukuvikana, kulkenut perintönä miehestä mieheen, aiheuttaen hermotauteja, sydänhalvauksia, tehden esi-isäni fantastisiksi uneksijoiksi, joiden elämän utukuvien ääretön herkkyys on vierottanut todellisesta maailmasta, kuten alkoholi pikarinkallistajan. Vai sanonko suoraan, että olen mielipuolisuuden partaalla, hullu, vailla tyyntä järkeä, joka voisi karkottaa sairaan mielikuvitukseni luomat kauhun kuvat.
Mutta minä en voi olla mielipuoli. Se ei mitenkään ole mahdollista. Minun järkeni toimii. Nopeasti ja vaistomaisella terävyydellä se etsii heikkoja, luonnottomia, kenties naurettavia kohtia siitä kauhun tunteiden sarjasta, joka on elämäni sisältönä. Kaiken perustana on vain se, että olen niitä ihmisiä, joiden tunne on järkeä voimakkaampi. Sillä minä saatan hymyillä pelolleni, saatan nauraa sille ja pilkata sitä, ja aivan selvästi käsitän sen aiheettomuuden. Siitä huolimatta minä värisen. Kasvojeni väri kalpenee ja tummenee. Sydämeni sykyttää tahdittomasti, ja minä vapisen tuskan hien kihoillessa otsalleni.
Onko kaiken alku siinä, että menin kihloihin, vai ovatko jo niiltä päivin saakka, jolloin sain isäni kummallisen kirjeen, kuoleman kauhut minua vainonneet, sitä en jaksa ratkasta. Käsitän vain sen, että minun nyt täytyy voida tyyntyä. Minun täytyy koettaa asettua itseni ulkopuolelle, syrjäiseksi henkilöksi, joka ilman liikutusta kertoo sen minkä näkee. Tiedän kyllä, etten onnistu. Sillä minun on niin vaikeata koota ajatuksiani, kääntää pois huomioni käteni värinästä ja käsialani epäsäännöllisistä koukuista, jotka monistavat tuskani, osottaessaan, kuinka loppuunkulunut minä jo olen, kuinka pohjia myöten järkytetty ja valmis kuolemalle.
Olin kahdeksantoistavuotias kun isäni kuoli. Äitiäni en edes muista; olin siksi pieni kun hän hukkui eräällä purjehdusmatkalla. Veljiä ei minulla ole, ei myöskään sisaria.
Jos milloin luen tai kuulen kerrottavan synkistä henkilöistä, tulee isäni kuva aina mieleeni. Muistan hänen syvällevajonneet silmänsä, hänen omituisen tapansa pudistella päätään ajatuksissaan, hänen epäselvän itsekseen puhumisensa. Sillä isäni oli tuntemattoman kärsimyksen kalvama. Vaivoin verhosi hänen tuuhea partansa kalpeiden poskien vaot. Ja minä luulen nyt, tietäessäni hänen elämänsä salaisuuden, että sama kauhistuttavien kuvien sikermä, sama mielikuvien loputon jono, joka nyt tekee minun elämäni sietämättömäksi, on keskeytymättä vaeltanut hänenkin sielussaan. Mutta ennen herätti hänen synkkyytensä minussa kunnioitusta ja antoi rakkaudelleni häneen ikäänkuin syvemmän ja arvokkaamman leiman. Sillä rakastin isääni rajattomasti. Kuitenkaan en saata muistaa, että hän milloinkaan olisi hyväillyt minua, nostanut polvelleen, tai edes silittänyt päätäni. Ja ollessani vasta kahdeksantoista-vuotias, löysi palvelija eräänä aamuna isäni kuolleena, kasvot kauhun vääristäminä. Lääkärin selityksen mukaan oli sydänhalvaus sattunut.