Niiden paperien joukossa, jotka hän jätti jälkeensä, oli minulle osotettu kirje, joka oli sulettu suureen keltaiseen kuoreen. Kun sen aukasin, oli sisällä pienempi, sinetillä varustettu kuori ja sen ympärillä paperi, johon isäni oli kirjottanut:
Poikani! Äitisi muiston kautta ja kaiken kautta, mikä sinulle on pyhää, minä vannotan sinua, säilytä tätä kirjettä kuin henkeäsi. Älä aukase sitä, ennenkuin tapahtuu jotakin sellaista, joko sisäistä tai ulkonaista, että tunnet olevasi oikeutettu, niin, että sinun on pakko avata. Silloin aukase. Ellet koskaan saa ehdotonta varmuutta, ellet koskaan tunne pakkoa, niin minä pyydän sinua: älä ryhdy tekoon. Sillä teko on aina pian suoritettu, mutta katumus on loputon ja laadultaan kauhea.
Sinun tulee pitää huolta siitä, ettei yksikään ihminen saa kirjettä haltuunsa.
Isäsi.
Miten oli nyt isäni kirjotus selitettävissä? Vaikka hän yleensäkin oli omituinen, oli tässä sittenkin jotain, joka viittasi suorastaan mielipuolisuuteen. Ja kun olin huomannut isäni aika-ajoin olevan niin hermostuneen, että hyvin saattoi epäillä hänen järkeään, oletin kirjeen syntyneen jonakin tuollaisena hetkenä.
Kuitenkaan en voinut avata kirjettä. Ja yhtä mahdotonta oli minun unohtaa se. Vähitellen alkoi se vaivata minua. Luin yhä uudestaan nuo muutamat sanat, niin että muistin kunkin paikan paperilla ja käsialan pienimmätkin vivahdukset. Turhaan minä etsin rivien välistä selitystä. Ainoa, mikä olisi voinut vapahtaa minut epätietoisuudesta, oli itse kirje, tuo sinetillä sulettu kirje, joka lahjomattomana säilytti salaisuutensa.
Välistä jouduin jonkinlaisen raivon valtaan. Kiihkeästi halusin avata kirjeen, nähdä mitä se sisälsi. Minä suorastaan himoitsin sitä, tuolla kuluttavalla janolla, joka meissä toisinaan herää kiellettyä kohtaan ja joka lienee perintö Edenin ajoilta asti. Ei ole mitään tuskallisempaa kuin hiipivä, sairas nälkä, himo luvattomaan, joka hetkittäin pulpahtaa esiin, voimakkaana ja hirveänä, ja jota ei voi edes verrata tavalliseen uteliaisuuteen. Tuhannesti kysyin itseltäni, eikö isäni ollutkin tarkottanut juuri tällaista halua, puhuessaan avaamispakosta, jota mahdollisesti kerran tulisin tuntemaan. Siitä olin kuitenkin epätietoinen, ja isäni oli vaatinut ehdotonta varmuutta. Syvä kunnioitus isäni tahtoa kohtaan, olipa tämä miten omituinen tahansa, kunnioitus, joka oli kasvanut piintyneeksi ennakkoluuloksi, jopa suorastaan peloksi, hillitsi minua. Olin varma, että jotakin pahaa tapahtuisi, ellen tottelisi. Voitin itseni. Ja kuta useammin se tapahtui, sitä rauhallisemmaksi tulin. Tunsin jonkunlaista oman voiman tuntoa, kuten ihminen yleensä tuntee taisteltuaan vaikean sisäisen taistelun. Ja tuo tunto rauhotti minua. Tein kaiken voitavani unohtaakseni kirjeen. Sulin sen laatikkoon ja kätkin avaimen toiseen. Ja kuta pitemmälti aikaa kului, sitä harvemmin se johtui mieleeni, kunnes arkielämän huolet tekivät minulle unohduksen kutakuinkin mahdolliseksi.
Kolme vuotta insinööriksituloni jälkeen menin kihloihin. Olin tuntenut morsiameni pienestä pitäen, ja luulen väliämme lujittaneen paljon sen, että molemmat olimme orpoja. Joitakuita vuosia sitten oli hänen äitinsä kuollut ja, mikä pahempi, hänen isänsä oli surmannut itsensä. Tapaus oli salaperäinen ja tapahtunut silloin kun morsiameni oli vielä aivan pieni.
Olin häneen tavattomasti kiintynyt, olen vieläkin, ja uskon hänenkin pitävän minusta. Kun epäilin avioliittomme onnellisuutta sairaalloisuuteni tähden, väitti hän rakastavansa juuri poskieni kalpeutta, jota ei muilla ollut, ja varhaista väsymystäni, jonka olin saanut ilman elämää, perinnöksi. Onnistuttuani hankkimaan itselleni hyvän toimen kaupungin sähkölaitoksen insinöörinä olinkin aikonut piakkoin viettää hääni.
Ja nyt täytyy minun omin silmin katsoa, kuinka onneni raukeaa, kuinka kaikki tulevaisuussuunnitelmat hupenevat olemattomiin ja kuoleman kylmä kehä ympäröi minut. Kaamea aavistus, salaperäinen ja selittämätön, on ottanut tyyssijansa sydämeeni. Kuoleman varjot kulkevat ympärilläni, kuoleman kylmät kädet pusertavat rintaani, joka kauan ei enää nouse ja laske.