Elokuun 16. päivänä viime suvena oli viisi vuotta kulunut morsiameni äidin kuolemasta. Teimme matkan hänen haudalleen, suurelle sukuhaudalle, jonka holvissa hän nukkui miehensä rinnalla. Laskiessamme kukkia kummulle, täytti mielemme harras ja alakuloinen tunto. Äänettömyys, jonka kuolleet vaativat, jonka surulliset menneisyyden muistot aina synnyttävät, oli meidät kauttaaltaan vallannut, tuo pyhä äänettömyys, joka ei puhkea kyyneliin, ei säry kuiskaukseksi, eikä tunnu painostavalta, vaan luonnollisena laskeutuu ihmisen ylitse, kuten lumous. Se oli lahjottanut meille ihmeellisen hetken, seisoessamme siinä kumartunein päin kuolleitten keskellä. Päivä oli kaunis. Leppeä tuuli keinutteli haudan kukkia, jotka ikäänkuin surusta taipuivat lähemmäksi multaa ja jälleen aurinkoa kohden.
Morsiameni ei tahtonut tulla alas holviin, mutta minä tunsin voimakasta halua mennä sisälle. Monasti on nyt mieleeni johtunut, eikö tuo halu jo sinänsä ollut yliluonnollista, salaperäisen hengen kuiskutusta. Sillä se, mitä haudassa tapahtui, on onnettomuuteni varsinaisena alkuna.
Kun haudan vartija avasi oven ja minä astuin pimeään komeroon, jonka ummehtunut ilma lehahti kasvoilleni muistuttaen kuolemasta, niin ahdistus sai sydämeni kiihkeämmin sykkimään. Siinä lepäsivät lahonneissa arkuissaan ne, jotka kerran olivat olleet nuoria, iloinneet päivän säteilystä, lintujen laulusta ja kesän huumaavista tuoksuista. Sydämet, jotka kerran olivat sykkäilleet elämänhalua, onnea ja rakkautta, olivat nyt elottomana tomuna jalkojeni juuressa. Kuinka autio tunto valtaakaan ihmisen, hänen katsellessaan kaiken katoavaisuutta, kaiken turhuutta. Kuinka lohduton on se tuska, se kauhu, joka värisyttää rintaa, kun kumartaa päänsä kaikkivaltiaalle kuolemalle, tyhjyydelle, jonka rautaisten lakien kahleisiin kaiken olevaisen täytyy alistua…
Kehotin vartijaa avaamaan kirstut. Morsiameni äiti oli hirvittävä katsella. Puolimätä liha, jonka välistä luita pilkotti, riippui riekaleina hänen kasvoillaan, kaulallaan. Tukka oli irtaantunut ja silmät olivat poissa koloistaan, jotka hirvittävinä ja mustina, kaiken tyhjyyden vertauskuvana, tuijottivat minuun.
— Sulkekaa, sulkekaa kansi, sanoin vartijalle tuskan vallassa.
Sitten avattiin morsiameni isän arkku. Ontosti rusahtaen sen lahonnut kansi kääntyi saranoillaan. Paljas luuranko oli hänestä enää jälellä, hirvittävä, kauhuaherättävä luuranko. Tuskin oli kansi kuitenkaan saatu auki, kun tapahtui jotakin ihmeellistä, yliluonnollista, kuten luulin. Sillä yhtäkkiä pääkallo, joka tähän saakka oli kaulanikamien varassa ollut muun luurangon yhteydessä, irtaantui, kääntyi pystyyn, ikäänkuin olisi kuollut kohottanut päätään katsoakseen minuun. Kaulanikama oli katkennut, äänettömästi, kauhistavan hiljaa, ja pääkallon ontot silmäkuopat tuijottivat minuun, kiiluen fosforimaisina kuin villin pedon katse. Ohimossa näkyi selvästi luodin lävistämä reikä, ja minusta näytti, kuin olisi siitä veri virrannut, punaisena vuona, kammottavasti, välkehtien. Kauhistuin. Jalkani tuntuivat juurtuvan maahan. Kylmät väreet puistattivat ruumistani, hampaani kalisivat ja tuskan kylmä hiki kihoili otsalleni. Vihdoin syöksyin ulos tästä ummehtuneesta komerosta, jonne kuolema oli ottanut asuntonsa.
Ulkomuotoni oli niin muuttunut, että morsiameni pelästyi. Kuitenkaan en kertonut hänelle tapahtumaa, sillä en tahtonut tartuttaa häneen suunnatonta kauhuani. Mutta koko kotimatkan olin hermostunut ja hajamielinen.
Tuo tapaus oli ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Näin sen mielikuvituksessani yhtä selvästi, yhtä kauhua herättävänä kuin haudassakin. Näin sen unissani, jos nukuin, se oli ajatusteni keskus, jos jäin yksin, ja kauhu patoutui sydämeni ympärille. Ja kuitenkin saattoi kaikki olla aivan luonnollista. Miksei luu, jonka aika oli syövyttänyt, nikamien välinen mädännyt aines, olisi voinut pettää juuri sinä hetkenä, jolloin arkun kansi vaipui saranojensa varaan, synnyttäen täräyksen. Tietysti kaikki juuri siten oli tapahtunutkin. Mutta minua ei se lohduttanut. Turhaan minä hymyilin ahdistukselleni ja pilkkasin hermojeni heikkoutta. Kauhea kuva ei paennut sielustani. Se oli alituisesti edessäni kuin kuoleman marrastus, se kulutti voimani ja lamautti tarmoni. Pääkallon silmäkuoppien fosforimainen hehku oli minut hypnotisoinut.
Sitten tuli päiviä, joina työ vaati kaiken aikani. Sillätavoin pääsin terveydelleni vaarallisista mielikuvista. Mutta yöni olivat toisinaan rauhattomia, ja tuo kaamea sattuma täytti ne kauhullaan.
Eräänä iltana, kun vihdoinkin olin joutilas ja täydellisesti omissa valloissani, astuin minä jotenkin alakuloisin mielin kamariini, tietämättä mihin ryhtyisin tai minne menisin. Olin tuollaisessa hajamielisessä tilassa, joka on ihmiselle ominainen silloin kuin hänen ajatuksensa ovat vilkkaassa liikkeessä ja sisäänpäin kääntyneet.