Omituisesti pisti sieramiini huoneeni ummehtunut haju. Se oli sama epämiellyttävä löyhkä, joka paremmin kuin mikään muu ilmottaa, että huoneessa on vainaja, joka saa värisemään ja nostaa kylmän ahdistuksen sydämeen. Sitäpaitsi muistutti tuo haju minulle käyntini hautaholvissa. Yhtäkkiä, selvästi ja koko kauheudessaan johtui hirvittävä luuranko mieleeni, ja puistatus kulki läpi ruumiini. Vedin nopeasti venttiilin auki ja heittäysin nojatuoliin. Annoin taas koko kauheiden kuvien sarjan kulkea editseni, tai oikeastaan en antanut, vaan pikemmin olin kykenemätön sitä vastustamaan. Ja samalla kuin tunsin pahoinvoinnin tapaista ahdistusta, jännitti mielikuvieni eloisuus lihakseni ja kohotti veren poskilleni. Olin omituisen tenhostuksen vallassa, joka sai ajatukseni toimimaan kiihkeästi, mutta hermostuneesti.
Yhtäkkiä, ilman minkäänlaista järjellistä johtoa tai syytä, juolahti isäni kirje mieleeni. Se syrjäytti kaikki muut ajatukseni, tavallaan lumosi minut, niin että unissakävijän lailla astuin pöytäni luo ja etsin kirjeen kätköstään. Mitä pitemmän aikaa sitä katselin, sitä rauhallisemmaksi tulin, mutta myöskin ulkopuolelle itseäni, kuin toiseksi henkilöksi, jonka teot ja ajatukset eivät enää olleet minun säädettävissäni. Se varmuus, josta isäni oli puhunut, se eittämätön pakko, jota hän oli vaatinut, ikäänkuin laskeutui ylitseni ja valtasi minut kokonaan. En tuntenut mitään epäilyä enää. Nyt oli hetki koittanut, jolloin kirje oli avattava, jolloin minun täytyi se avata. Ja rauhallisena, ilman kiirettä tai jännitystä minä leikkasin auki syrjän. Se sisälsi monta tiheään täytettyä arkkia. Syvennyin lukemaan…
Kuinka tuskallisia ne hetket olivat, joiden kuluessa kirje puhui minulle. Olin menehtyä ja vapisin. Silloin tällöin nousin ylös. Pusersin käsin ohimoitani tai tukkesin sormin korvani koettaen siten estää kauheiden sanojen soimista korvissani. Sitten istuuduin jälleen ja jatkoin lukemistani, kunnes taas kavahdin pystyyn, kävelin ympäri huonetta kuin peto häkissään yhä uudestaan ja uudestaan sopertaen: mahdotonta, mahdotonta. Sillä isäni oli murhaaja. Isä, jota olin kunnioittanut ja rakastanut kuin epäjumalaa, oli murhaaja, rikollinen, joka oli riistänyt minulta elämänonnen, joka oli surmannut morsiameni isän. Kas siinä salaperäisen itsemurhan selitys, kas siinä isäni synkkyyden syy! Mitkä hornan henget olivatkaan antaneet hänelle sen kavaluuden, sen kammottavan kylmäverisyyden, että hän oli saattanut panna aseen kuolleen käteen sellaiseen asentoon, kuin olisi tämä itse lopettanut päivänsä?
Kuitenkaan en minä ollut isäni tuomari. Olipa hänen tekonsa miten rikollinen tahansa, hänen perussyynsä miten heikot hyvänsä, minun täytyi voida ymmärtää häntä. Tunsinhan hänen luonnottoman äkkipikaisuutensa ja hänen hermostonsa ärtyisyyden. Mutta sittenkin, sittenkin… Tietysti isäni oli yksinäisyydessään kärsinyt suunnattomia tuskia, kantaessaan omallatunnollaan rikosta, josta kellään ei ollut aavistusta. Ja, hyvä Jumala, rikoksensa kauheus silmissään oli hänen täytynyt antautua kuolemalle, ilman lohdutusta, tunnustusta…
Puoliyö oli jo käsillä, mutta yhä istuin kirjeen ääressä masentuneena, sekavin ajatuksin. Ulkona oli pilkkosen pimeä, ja tuuli tohisi venttiilin aukossa. Pari kertaa olin tuntenut kylmän henkäyksen poskillani, ja kun tuulenpuuska jälleen pani ruumiini värisemään, sulin nopeasti venttiilin. Sitten rupesin uudelleen silmäilemään kirjotusta.
— Poikani, jos voisin kuvailla sinulle, millä äänellä, miten vihaahehkuvin katsein tuo kuoleva kirosi minut, minut ja minun perilliseni, minun sukuni ja kaiken mitä minulla on, jos tietäisit, mitenkä nuo kauhistavat sanat ovat todella olleetkin kirouksenani, kalvaen minua yöt ja päivät, aina, hetkenkään lepoa suomatta, jos ymmärtäisit, minkäläisen helvetin ne ovat elämästäni tehneet, niin myöntäisit, että rangaistukseni on ollut paljoa kauheampi kuin muutamien vuosien oleskelu vankilassa. Voiko kuolleen kirous vaikuttaa? Voiko hänen viimeinen, hirveä toivomuksensa pakottaa salaperäiset voimat liikkeelle? Vai johtuuko kaikki vain suggestionista?…
Kun olin päässyt tähän, tunsin poskellani voimakkaan henkäyksen, joka ensin tuntui viileältä, sitten niin jäätävältä, että se kirvelti ihoa. Kauhu lamautti jäseneni, ja luulin sydämeni lakkaavan sykkimästä. Käänsin katseeni sinne, mistä henkäys oli tullut. Nurkassa, suuren fiikuksen takana, seisoi luuranko, sellaisena kuin olin sen hautakammiossa nähnyt, käsivarret rinnalla ristissä, silmäkuopat fosforitulta säihkyen ja luodin reikä ohimossa, punaisena kuin tuores veri. Minun täytyy ihmetellä, että heikko sydämeni jaksoi kestää sen hetken. En voinut jäsentä liikauttaa, en huutaa, en hengittää. Mykän, kuvaamattoman ahdistuksen vallassa tuijotin hirviöön…
Koko ilmiö kesti tuskin sekuntia. Kun sen verran toinnuin, että saatoin hengähtää, saatoin ojentaa käteni ilmestystä kohti, oli kaikki jo ohitse, mitään ei enää näkynyt. Ainoastaan huoneeni kalmanhaju oli vieläkin tunkeutuvinaan sieramiini. Kylmän hien peittämänä syöksyin toiseen huoneeseen, missä menin pitkäksi aikaa tainnoksiin…
Saattoiko tuollainen ilmiö olla hallusinatsioni? Saattoiko noin kauhea kuva syntyä hautakammiotapauksen ja isäni kirjeen yhteisvaikutuksesta minun heikkoon hermostooni? Vai oliko kaikki yliluonnollista, salaperäisten voimien aikaansaannosta? Saattoiko kuollut nousta haudastaan katsomaan, minkälaisten tunteiden vallassa hänen murhaajansa poika luki isänsä rikoksesta, poika, joka aikoi naida murhatun tyttären? Hyvä Jumala!
Tulin hermosairaaksi tuon tapauksen johdosta, ja minun täytyi antautua lääkärin hoidettavaksi. Sydänvika, yli rajojen kiihtyneet hermot, äärettömästi herkistynyt mielikuvitus, siinä hänen selityksensä. Uskon kuitenkin hänen olleen taitavan ammatissaan, sillä ne lääkkeet, joita hän minulle määräsi, uuvuttivat minut öisin horrosmaiseen uneen, joka oli virkistävä ja kauhun kuvista vapaa. Raskaat ajatukseni tulivat harvemmin mieleeni ja aloin saada voimia sekä ennen kaikkea kykyä unohtaa. Silti en ollut terve. Aika ajoin tuo ahdistavien tunteiden puserrus kävi entistä selvemmäksi. Se pakotti hetkittäin ajatukseni kiertämään toivotonta kehää, joka ei sisältänyt muuta kuin kauhua. Mutta, kuten sanottu, tuollaiset hetket sattuivat yhä harvemmin, ja kevyen työn avulla onnistui minun yhä enemmän vapautua mielipuolisista ajatuksistani.