Kaikessa, mitä olen kertonut, saattaa paljon olla liiottelua, huolimatta siitä, että kaikin voimin koetan hillitä itseäni. Liiottelu, se on juuri ominaista luonteelleni. Se kuuluu ehdottomasti minun personallisuuteeni. Muuten ei kaikki se, mikä on tapahtunut, olisikaan selitettävissä, enkä nyt tuntisi olevani kuolemaa niin lähellä.
Jonkun viikon kuluttua olin siksi tointunut, että jälleen saatoin ryhtyä insinöörin toimeeni. Minä puuhailin ahkerasti, välttäen kuitenkin liikarasitusta, ja uskottelin itselleni, että sairauteni oli ijäksi mennyttä. Kuitenkin huomasin, että sielussani asui pelko, jota en uskaltanut tunnustaa, aavistuksena ilmenevä tunto, joka oli kammoa jotain yliluonnollista kohtaan. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, kuten pelätään kuolemaa, samalla tuntien sen vetävää tenhoa. Minä pelkäsin huonettani, missä kauhea ilmestys oli minut yllättänyt. Ja tuo pelko vei minun voimani. Kuitenkin olisin tahtonut olla huoneessani puoliyön aikaan, nähdäkseni oliko tapahtuma satunnainen, vai oliko hirveä hallusinatsioni alituisesti minua vaanimassa. Minä suorastaan himoitsin sitä, vaikka epämääräinen kauhun tunne osottikin, etteivät voimani siihen riittäneet. Mutta tuo halu kasvoi. Se eneni päivä päivältä, käyden lopulta niin voimakkaaksi, että tajusin tekeväni paraiten antautumalla sille alttiiksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Turhaan minun äärimmilleen jännitetyt korvani kuuntelivat yön ääniä. En kuullut muuta kuin sydämeni rauhattomat lyönnit ja vereni kuumeisen kohinan. Silmiini koski yhtämittainen tuijotus hämärään. Ja aivan väsyneenä riensin viimein pois kamaristani.
Ilmestys oli siis ollut harhakuva, jonka hermojeni satunnainen jännitys oli synnyttänyt. Se ei sisältänyt mitään todellista, se oli ollut vain noita omituisia näkyjä, joita silloin tällöin nähdään ja joista puhutaan kauhun vallassa, sensijaan että niille tulisi nauraa. Kuinka surkuteltavaa onkaan sekottaa todellisuuteen ylikehittyneen mielikuvituksen sairaalloisia kuvia, jotka sotivat järjen loogillista juoksua vastaan.
Huomattuani, ettei mikään minua vainonnut, tulin tavattoman iloiseksi, ja elämänhaluni oli voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Johduin toisesta äärimmäisyydestä toiseen. Jos ennen olin kauhistuneena ajatellut näkemyksiäni, niin suhtauduin nyt niihin pilkallisesti. Minä hymyilin lapsellisuudelleni ja ivasin sitä kauhun tunnetta, joka oli järkyttänyt minut kuin naisen. Mutta nyt, ollessani sairaampana kuin milloinkaan, olen vakuutettu, että pilkallisuus oli vain tautini yksi aste, yksi vaarallinen käänne, joka ilmaantui ennen lopullista puuskaa.
Sillä iloisuuteni ei kestänyt kauan. Suhteeni morsiameeni, jolle en ollut tästä kaikesta mitään puhunut, oli nimittäin pingotettu ja luonnoton. Tunsin ahdistusta hänen läheisyydessään ja värisin tarttuessani hänen käteensä. Välillämme oli jotakin, mitä en lainkaan voi selittää. Hakemalla minun täytyi hakea jokapäiväisyyksiä, joista puhuin hänelle, teeskennellen iloisuutta ja onnellisuutta. Mutta hän huomasi sen. Hän sanoi minulle usein, etten vielä ollut entiselläni, ja pyysi minua huolellisesti hoitamaan itseäni. Tämä teki minut alakuloiseksi. Ja tuo alakuloisuus sisälsi niin paljon tyyneyttä, levollisuutta, että syyllä voin sanoa sitä masennukseksi, sielun voimattomuudeksi, joka oli niin täydellinen, ettei ajatus enää edes sairaasti tarrautunut mihinkään, vaan tylsänä ja välinpitämättömänä sivuutti kaiken.
Sillä tavoin kului aika viikko viikolta. Sisäisesti olin jonkun muutoksen alainen, muutoksen, jonka laatua en ymmärrä. Mutta ulkonaisesti ei mitään tapahtunut. Ei mitään, ei mitään tapahtunut, alakuloisuus vaan patoutui entistä ankeampana sydämeeni… Kunnes nyt tiedän olevani kuoleman merkitsemä. Minä tunnen sen niin selvästi, ettei se voi enää minua kauhistuttaa. Minä tiedän sen, voimatta sitä mitenkään selittää. Kuoleman kylmät kädet ovat pusertaneet minut syleilyynsä, josta en pääse, en edes jaksa pyrkiä irti…
Kun eräänä päivänä sähkölaitoksella kuuntelin suurten sähkökoneiden surinaa, jouduin omituisesti ulkopuolelle itseäni, ja aivoni kiihottuivat vilkkaaseen toimintaan. Johduin ajattelemaan, miten ihmeellisen huomion Galileo Ferraris oikeastaan oli tehnyt keksiessään pyörivän magnettisen kentän, tuon näkymättömien voimien salaperäisen liikkeen, jonka vaikutus oli suunnaton ja joka oudolle käsittämättömällä tavalla veti suuria kappaleita hillittömään pyörteeseensä. Mikä oli tuommoisen voimavaikutuksen salaisuus? Eivätkö kaikki magnetismin teoriat olleet vain tehtyjä, enemmän tai vähemmän oikeita? Eikö niiden alla piillyt salaisuus, kammottava, tutkimaton salaisuus, joka oli nöyryyttävä ihmiselle ja pakotti hänet voimattomana taivuttamaan päänsä? Eivätkö kaikki hypotesit olleet paljasta pintaa? Syvemmällä, niiden alla, näkymättömiin kätkeytyneinä, raivosi hirvittäviä voimia, samallaisia kuin ihmisten sielujen syvyyksissä, hornan kaameita henkiä, jotka vainosivat ihmislasten onnea…
Kuta kauemmin kuuntelin surinaa, sitä vieraammaksi tulin itselleni ja sitä kummallisemman tunnon lumoihin. Sitten menin korkeajännityshuoneeseen, pieneen hämärään kammioon, jonka seinillä punaiset salamankuvat muistuttivat sähköisten voimien läsnäolosta, sähkön vihamielisten hengettärien, jotka ovat kuoleman kätyreitä. Kuinka viehättäviä olivat nuo valkeiksi, keltaisiksi ja vihreiksi maalatut kuparikiskot, joissa sähkövirta kulki näkymättömänä ja hirveänä, murhaan valmiina. Kosketus vain, ja nuo piiloutuneet raivottaret syöksyivät esiin ilkamoivina julmuudessaan…
Hommasin jotakin öljykatkasijoitten yli kumartuneena. Silloin ylhäältä, pääni päältä, missä korkeajännityskiskot sijaitsivat, vilahti silmiini kuin heikko, himmeä valo. Kun katseeni oli alaspäin tähdätty, en tietenkään voinut sitä suorastaan nähdä. Se välähti kuin salama, jonka huomaa peitteensä sisälle kääriytyneenäkin. Se oli tuollainen heikko kajastus, jommoisena näkökulmamme ulkopuolella tapahtuva liike kuvastuu silmäämme. Kuitenkin olin huomaavinani nopeasti kulkevan, outoa valoa säihkyvän käden, joka irtonaisena liihotteli ilmassa. Kaikki vereni pakkausi sydämeen, joka oli pakahtua. Nopeasti käänsin pääni ylös. Katseeni luonnottoman pingotuksen vuoksi näyttivät esineet sekavilta ja hämäriltä. Mutta mitään erikoista en huomannut. Sensijaan olin taaskin tuntevinani tuota inhottavaa hajua, joka johtuu kuolleen läsnäolosta. Jouduin taudinomaiseen tilaan, missä aistini toimivat sairaasti. En käsittänyt hetkien todellisuutta enkä pituutta, vaan huumaantuneena, kuin unta nähden tuijotin kiskoihin. Vähitellen alkoivat silmäni haaroa. Näin lukemattoman joukon vihreitä, keltaisia, valkeita kiskoja. Niitä oli kaikkialla ympärilläni, rajaviivoiltaan epäselvinä ja aivan yhdensuuntaisia, matemaattisen yhdensuuntaisina. Sitten, aivan sillä kohdalla, mihin oli pystytetty tikapuut kiskoihin pääsemistä varten, näin keltaisessa kiskossa käden jälen. Voin erottaa ihon uurteet, jotka olivat painuneet maaliin punertavampina kuin muut paikat ja ikäänkuin itsestään loistaen. En enää tiedä lisääntyikö kauhuntunteeni vielä, sillä olin jo irrottuneena tästä maailmasta, kuoleman aavistuksen huumaama ja hulluksi tekemä. En tiennyt missä olin, mitä tapahtui. Tuijotin käden kuvaan kirvelevin silmin, silmin, jotka olivat pullistua ulos päästäni. Ja sormien jälet selvenivät selvenemistään. Ne muuttuivat punaisiksi, levottomasti liikehtiviksi, näyttivät vereltä, jonka himmeä valo hypnotisoi minut. Tunsin voimakasta halua katsoa lähempää noita verisiä kädenjälkiä, joita yhtäkkiä näytti olevan tuhansia, jotka himmenivät ja kirkastuivat vuorottain, väsyneiden silmieni värähtelyjen mukaan. Kuin unissa kävijä nousin tikapuille, ja minussa heräsi halu koskea niihin, koetella oliko niitä olemassa. Tuo himo valtasi minut niin täydellisesti, etten ollenkaan ajatellut hengenvaaraa. Vaikka sekavasti käsitin olevani kuoleman oma, jos koskisin kiskoihin, en kiinnittänyt siihen ollenkaan huomiotani. Näkymätön voima veti kättäni, ehdottomasti, ilman sääliä… Vielä on minulla himmeä muisto siitä, että kompastuin, suistuin alas, sitten on kaikki pimeyden peitossa. Kun tainnoksista heräsin, olin kotona, jonne minut oli tuotu.
Estelyistä huolimatta nousin ylös. Sisäinen kuume, ääretön, kauhunsekainen jännitys oli ruumiillista sairautta paljoa voimakkaampi Ellen olisi kompastunut, ajattelin, ellen sattumalta olisi suistunut maahan, niin olisin nyt hirveän sähköiskun surmaamana. Ja minä värisin tätä ajatellessani. Sielussani vallitsi suunnaton rauhattomuus, joka kidutti minua hellittämättä hetkeksikään. Olinko taas nähnyt harhakuvan? Olinko…