Seuraavana päivänä riensin väkisin sähkölaitokselle. Tunsin olevani jännityksestä kalpea, ja kun pyysin työnjohtajaa mukaani korkeajännityshuoneeseen, huomasin hyvin, kuinka pitkään hän tarkasteli minua.
Ei, harhanäyn lumoissa en ollut. Kiskossa oli selvä kädenjälki, tarkalleen samalla kohdalla. Osotin sitä sormellani.
— Kuka on kiskoon tarttunut? kysyin vaivoin, hullusti.
Työnjohtaja joutui hetkeksi ymmälle.
— Ehkä maalari. Kenties maalari on koskenut siihen, kun maalaus vielä on ollut märkä, vastasi hän vihdoin.
Riemu tulvi sydämeeni. Niin, tietysti maalari, maalari, joka oli seisonut tikapuilla ja vihellellen maalannut, iloinen poika. Tietysti, tietysti maalari. Ja hurjan ilon vallassa syöksyin ulos.
Kuitenkin käännyin ja palasin jälleen sähkölaitokselle äkkinäisen päähänpiston ajamana.
— Antakaa uudelleen maalata kiskot, sanoin työnjohtajalle. Ja kun hän ihmetellen, tarkkaan katsoi minua, lisäsin virallisesti: Ymmärrättekö, uudelleen maalata.
Kävelin kotiin aavistamattoman onnen täyttäessä sydämeni. Tietysti taas olin nähnyt vain unta. Kylläpä hermoni olivat heikot, naisen hermot. Vai maalari, iloinen veitikka. Ha ha haa! Ja minä nauroin ääneen, suu ammollaan pitkän aikaa.
Astuessani portaita ylös, kuului äkkiä hiljainen narahdus. Minä tunsin tuon äänen. Kaiteesta oli pieni rautainen ripa katkennut, ja askeleen täräyksestä sattui sen pää toiseen rautaan, synnyttäen heikon, omituisen kolauksen. Se saattoi yön hiljaisuudessa pelästyttää ja oli minulle usein niin tehnytkin. Mutta nyt oli vielä valvas. Siitä huolimatta säpsähdin hirveästi ja kylmät väreet kulkivat läpi ruumiini. Hyvä tuuleni katosi tuossa tuokiossa. Ilman syytä otti ahdistus sieluni jälleen valtoihinsa. Ja milloinkaan ei se enää hellitä.