Kuumeisena, sekavin ajatuksin heittäysin tuoliini. Kauhea pelko hiipi sydämeeni. Pelkäsin seiniä, jotka näyttivät supistuvan kokoon pusertaakseen minut, muuria, joka näytti kaatuvan päälleni, tuolia, joka tuntui vajoavan maan alle ja palvelustyttöä, joka vuodetta valmistaessaan kietoi lakanan patjan ympärille kuin kääriliinan kuolleen verhoksi. Sitten uusi ajatus välähti mieleeni. Entäpä, jollei kädenjälki katoakaan kiskosta? Entäpä, jollei se katoa, maalaamisesta huolimatta?
Hyvä Jumala…
Sain ankaran kuumeen, hourailin, näin kauheita unia. Ja yhä varmemmaksi alkoi minulle käydä, ettei kädenjälki enää katoaisi. Se pysyisi, merkkinä, jonka kuolema on minulle antanut. Yliluonnollisella voimalla se vaikuttaisi minuun, vetäisi minut turmioon. Tunsin kuoleman hiipivän ympärilläni äänettömänä ja varmana saaliistaan. Sitten toivuin hiukan. Mutta sitä mukaan kuin ruumiillinen terveyteni parani, valtasi minut kiihkeä halu mennä katsomaan, saamaan varmuus. Tähän saakka ei minulla ole ollut voimaa tehdä sitä, eikä ole nytkään. Mutta minä tiedän, että se on jälellä, se on, se on jälellä. Maalaus ei ole voinut sitä peittää, sillä se on kuoleman sinetti.
Olen tänään terve, terveempi pitkästä aikaa, ja heikko toivo pyrkii sydämeeni. Mutta en saa, en saa päästää sitä sisälle, sillä se on vain uusi ansa. Olen ihmeen hyvissä voimissa tänään, ajatukseni ovat selviä, siitä syystä olen arka, enkä uskalla. Mutta joskus, tai ehkä jo huomenna, kun he katselevat minua salavihkaa, väistävät minua, kun ei kuulu ääntä, ei hiiskahdusta, kun tyhjyys ja kammo ovat ainoat seuralaiseni, eikä missään näy inhimillistä katsetta, silloin, silloin, silloin… Sillä se on täytymys.
* * * * *
Eräänä sunnuntai iltana, mennessään panemaan sähkölaitosta käyntiin, löysi koneenkäyttäjä insinööri Nyholmin korkeajännityshuoneesta kuolleena. Hän oli tikapuilla, kokoonkäpristyneenä, käsi suonenvedontapaisesti kiskon ympärillä. Lääkäri todensi, että sähköisku oli vienyt häneltä hengen. Siitä huolimatta väitti koneenkäyttäjä, ettei kiskoissa silloin ollut jännitystä.
RISTILYÖNTI.
Eräänä sateisena lokakuun sunnuntaina heräsi ylioppilas Gunnar Renlund silmät pöhöttyneinä. Puoli viikkoa kestäneiden juominkien jälkeen oli hän vihdoinkin kunnollisesti nukkunut, mutta kohmelo jyskytti hänen päässään. Hän haukotti ja oikoi jäseniään, joita vieläkin väsymys raukasi, ja vilkasi sitten huonetoverinsa vuoteelle, nähdäkseen vieläkö tämä nukkui. Vuode oli kuitenkin tyhjä, ja Mikko oli siis pukeutunut ja poistunut hänen kuulemattaan.
Gunnar jäi hetkeksi katselemaan kauniita käsiään. Hän kohotti ne ylös, jolloin veri niistä kokonaan pakeni ja sinertävät suonet kuulsivat ihon alta. Sitten nousi hän istumaan, vilkasi kelloon, joka jo oli yksi, sylkäsi irvistäen, tuntiessaan, miten arkoina kieli ja huulet olivat, ja joi ahnaasti pari lasia vettä. Kun hän raotti uutimia ja katsoi ulos, näytti harmaa, syksyinen sää vain lisäävän hänen huonoa tuultaan, ja tyytymättömästi murahtaen laski hän verhon jälleen paikoilleen.
Laiskasti astui hän pesukaapin luo, kaatoi vettä vatiin ja tarkasteli mielenkiinnolla väreitä, jotka liikkuivat pinnalla nopeasti heiketen. Sitten pisti hän kätensä veteen, painoi ne vadin pohjaa vasten ja kumartui katsomaan piirteitään, jotka kuvastuivat hämärinä ja epätodellisina sieltä alhaalta. Miten kauniilta näyttivätkään hänen kasvonsa. Hajanaiset kutrit ympäröivät hänen otsaansa paljoa tummempina kuin todellisuudessa, hienot juovat hänen suunsa vaiheilla eivät näkyneet, eikä hänen tavaton kalpeutensa tuntunut epämiellyttävältä vaan pikemmin päinvastoin. Tajutessaan tuon kuvan valheellisuuden, tunsi hän tuskaa ja päästäkseen siitä vapaaksi, heitti hän vettä kasvoilleen ja alkoi peseytyä.