Mitä siis oikeastaan tapahtui? Missä yhteydessä olivat nämä kaksi seikkaa? Mitkä salaperäiset voimat riehuivat hänen ympärillään, pimittivät hänen järkensä ja vihkivät hänen sielunsa kauhulle?
Gunnarin ajatukset kiihtyivät vilkkaaseen toimintaan ja hän alkoi kävellä edestakasin lattialla. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä Dorian Gray. Oliko tuo kirjain merkitsevä samaa hänelle, kuin Hallwardin maalaus Dorianille? Oliko siitä tuleva hänen sielunsa symboli? Oliko hän saanut niin voimakkaita vaikutuksia tuosta kirjasta, että hänen oman sielunsa kehitys muuttui samallaiseksi kuin Dorian Grayn? Kuinka paljon alhaisempi, yksinkertaisempi ja kauhistavampi olikaan kirjain muotokuvaan verrattuna!
Hän pysähtyi, tuijotti, lähti uudelleen liikkeelle. Sitten purskahti hän nauramaan. "Hyvä Jumala, mikä minun oikeastaan tänään on?" kysyi hän pilkallisesti itseltään. "Wildehän on itse sanonut, ettei taide vaikuta tekoihin, vaan ainoastaan tukahuttaa toimintahalun. Sitäpaitsi, enhän minä ole tehnyt rikoksia ja murhia kuten Dorian Gray, mitä siis saattaisi kirjain osottaa minulle? Korkeintaan muistuttaa se minulle, että olen ollut kolmipäiväisissä kemuissa ja että nyt olen hermostunut ja luulohullu. Sattumalta käteni värähti ja kirjain sai omituisen muodon. Ja mokomasta olen minä saada halvauksen. Ha ha ha! tietysti sattumalta."
Hän nauroi ääneen. Sitten tuli jälleen hiljaista, ihmeen hiljaista. Sattumalta, toisti hän vieläkin vakavana, sattumalta. Se sana alkoi soida hänen korvissaan. Oliko se todellakin sattuma? Varmasti, mutta hän tahtoi kuitenkin todistaa sen. Hän syöksyi nopeasti pöydän luo, mutta vitkasteli ennenkuin tarttui kynään. Melkein väkinäisesti kastoi hän sen musteeseen. Sitten rupesi hän kovasti vapisemaan, mustetta tipahti paperille, veri pakkausi sydämeen. Hänen oli mahdotonta yrittääkään.
Tuskaisena alkoi hän jälleen kävellä. Hänen kätensä tekivät liikkeitä, joita hän ei hallinnut, ja hänen ajatuksensa syöksyivät joka suunnalle voimatta mitään selvittää. Hetkiä kului. Hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta, salaperäinen kauhun tunne teki hänet yhä sekavammaksi.
Kun hän kuuli avainta pistettävän oveen, säpsähti hän ensin ja jäi sykkivin sydämin kuuntelemaan. Kuitenkin hän tajusi nopeasti, että Mikko oli tulossa, ja se tuskastutti häntä, sillä hän olisi vielä tahtonut olla yksin. Hän vilkasi kelloaan ja hämmästyi huomattuaan sen olevan jo yli kymmenen. Kaksi tuntia oli hän siis jo ollut kotona.
— Velihän ei olekaan ulkona, sanoi Mikko sisääntullessaan.
Gunnar ei vastannut hänelle, vaan sytytti paperossin salatakseen ärtyisyytensä.
Mikko istui pöydän ääreen, ja kun hän paperia katsellessaan huomasi
Gunnarin omituisen G:n, sanoi hän naurahtaen.
— Vai niin. Sinähän rupeat muuttamaan kolmiomaista kirjaintasi, vaikka kerran pidit minulle siitä kokonaisen esitelmän. Nyt kaiketi muodostat siitä monikulmion, jonka sivuina on taiteellisen epäsäännöllinen murtoviiva.