Bulevardilla, erään porttikäytävän kohdalla, kaksi ihmistä sivuuttivat toisensa. Samalla poikkesi toinen nopeasti porttiholviin.
— Sepäs leikkasi hyvin keskelle, mutisi Gunnar itsekseen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kiihkeitä tunteita risteili hetken hänen sielussaan. Sitten vaipui hän jälleen velttoon välinpitämättömyyteensä.
Melkein tietämättään saapui hän kotiin; Mikko oli ulkona. Hän vilkasi kelloaan tuskin käsittäen, että se oli jo kahdeksan, ja muistaessaan, ettei hän ollut syönyt mitään koko päivänä, naurahti hän väsyneesti, sillä hänen ei ollut nälkä. Hän heittäysi keinutuoliin, vääntämättä lamppua palamaan, ja tuijotti raukeana pimeään iltaan. Keinutuolin jalakset natisivat ja automobilin törähdys tunkeusi silloin tällöin hänen korviinsa.
Äkkiä tuolinjalas paukahti ja sitten karmivasti ratisi. Hän kimmahti ylös, pakeni väristen huoneen etäisimpään soppeen ja tukkosi sormin korvansa. Pimeys ja äänettömyys rupesivat ahdistamaan häntä. Hän syöksyi pöydän luo ja väänsi valoa.
— Mutta mikä minun oikeastaan on? kysyi Gunnar itseltään. Tietysti jäi taas pähkinän kuori jalaksen alle. Niitähän se Mikko alinomaa pureksii. Keinuessani on tuoli vähitellen siirtynyt…
Kuitenkin hän yhä vapisi. Hetkiä kului. Sähkölampun valo toisinaan värähti.
— Minähän olen suorastaan hullu, murahti hän veltosti, koettaen naurahtaa, ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen hajamielisesti leikkien kynällä.
Pöydällä oli paperia, ja Gunnar piirteli sille tarkotuksettomia viivoja. Hajamielisenä tuli hän kirjoittaneeksi nimensä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan piirtää muuta kuin etunimensä alkukirjaimen, kun kauhu viilsi hänen sydäntään ja kynä putosi hänen kädestään. Hänen veltto mielentilansa katosi. Hän tarttui päähänsä molemmin käsin ja tuijotti kirjainta laajentunein silmin. Sillä kirjain oli muodoton.
Gunnarilla oli nimittäin kaunis pyöreä käsiala, mutta hän käytti kolmiomaista G:tä, omien sanojensa mukaan kunnioituksesta matematikkaa kohtaan sekä myöskin senvuoksi, että kirjaimella oli vastakohdan viehätystä hänen pyöreän kirjotuksensa rinnalla. Se oli kokoonpantu pelkistä suorista viivoista: ensin lyhyt viistoviiva ylös, sitten pitempi alas, sitten vaakasuora sivulle ja vihdoin lyhyt kohtisuora alas. Mutta nyt oli viistosti alas kulkeva viiva hänen kätensä värinän takia tullut kaaren, tai kaarta lähenevän murtoviivan muotoiseksi.
Tuon kirjaimen nähdessään oli Gunnar heti muistanut äskeisen ristilyöntinsä. Kirjain oli selvästi lyönnin viivapiirros. Niinhän pallokin oli kulkenut: ensin viistosti ylös, sitten kaarenmuotoista rataa ja vihdoin pudonnut kulmapussiin, mitä kirjaimessa esitti kohtisuora alas. Ja tuossa yhtäläisyydessä oli jotakin niin salaperäistä ja kauhuaherättävää, että Gunnarin kasvot olivat kalvenneet.