Äkkiä hän jälleen synkkeni. Tuokin lause oli Wilden tyyliin. Hänelle ei enää muu näyttänyt mahdollista olevankaan…
Hän oli ehtinyt Aleksanterin kadulle, ja ikäänkuin pakopaikkaa etsien suuntasi hän askeleensa biljardisalia kohti, jonka pallomainen osotekilpi houkutteli häntä. Mutta nopeasti hän pysähtyi. Mikä ihmeellinen voima veti häntä pelihuoneeseen? Eikö se ollut samaa, mikä oli pakottanut Dorian Grayn huonomaineisiin kapakoihin? Sillä olihan hän monasti vakuuttanut itselleen, että tuo pelipaikka oli ala-arvoinen, inhottava luola.
Hermostuneena Gunnar riensi ylioppilaslukusaliin. Hän ei voinut kuitenkaan keskittää ajatuksiaan mihinkään, vaan selaili vanhaa The Studiota kiinnittämättä ainoaankaan kuvaan huomiotaan. Ilkeät sielunliikkeet ahdistivat häntä, ja veri jyskytti hänen ohimosuonissaan.
Vihdoin hän nousi. Kuinka lapsellinen minä olen, mutisi hän itsekseen. Eihän biljardi nyt muuta ollut kuin ajanvietettä. Sitä paitsi oli huvittavaa tutkia sen uhreja, nuorukaisia, joiden alkavan hermostuksen huomasi, ja vanhoja miehiä, joiden silmät himokkaasti hehkuen seurasivat palloja, joiden jalka kohosi maasta ja ruumis vääntelehti pallojen liikkeiden mukaan. Samalla oli se koetus hänelle itselleen, sillä tyytyväisenä oli hän tarkannut omaa tyyneyttään ja tuntenut epämääräistä kauhua huomatessaan ensi kerran ylähuulensa nytkähtävän jännittävän lyönnin aikana.
Gunnar heitti päällystakin harteilleen ja riensi biljardisaliin, missä suuri joukko hänen tuttaviaan pelasi à la querrea. Gunnar liittyi peliin, mutta hävisi kerta kerralta. Vaikka hän tiesi tyyneyden olevan voittamisen ehtona, ei hän jaksanut pysyä kärsivällisenä, ja kauhukseen hän huomasi, mitenkä ärsyttyneet hermot vavahuttelivat hänen kasvolihaksiaan. Hän oli kyllä sukkela ja teeskenteli välinpitämättömyyttä, mutta siitä huolimatta paisui synkkä tunne hänen sydämessään. Sitä paitsi sattui hän olemaan huonoissa raha-asioissa ja olisi tietenkin kernaasti voittanut.
Kerran pääsi hän niin pitkälle, että jäi kahden erään toverinsa kanssa kiistelemään voitosta. Kummallakin oli yksi risti. Gunnarin vuoro oli lyödä. Vastapelaajan pallo oli sivuvallin keskivaiheilla ja Gunnarin lähellä päävallia, samalla puolen pöytää. Asento oli Gunnarille mieluinen, sillä ristilyönnit olivat hänen erikoisalaansa, mutta siitä huolimatta oli hän levoton. Hänen sydäntään kouristi. Veri pakeni poskilta, mutta hän pakottausi tyyneksi. Hetkeksi terävöityi hänen katseensa ja huulet pusertuivat suppuun. Hän löi…
Hirveä kauhuntunne sai kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa, ja hänen kasvonsa olivat liidun karvaiset. Sillä pallon olisi tavallisuuden mukaan pitänyt tulla "yli keskelle", mutta nyt pyöri se huimasti pystyakselinsa ympäri ja läheni kaaren tai paremmin parabelin muotoista rataa kulmapussia. Gunnarin käsi oli lyödessä vavahtanut, keppi luiskahtanut ja sivulyönnin vaikutuksesta oli pallo saanut pyörivän liikkeensä. Jännittyneenä seurasi Gunnar pallon kulkua, ja kun se putosi kulmaan, niin uusi hermopuistatus kiiti läpi hänen ruumiinsa.
Oli vaikeata käsittää miten näin saattoi tapahtua, ja hiukan toinnuttuaan Gunnar väittikin, että lyönti olisi ollut mahdoton itse Jules Adorjanille, niin maailmanmestari kuin tämä olikin. Tuo väite oli viimeinen selvä ajatus, minkä hänen aivonsa jaksoivat synnyttää. Epämääräinen kauhun tunne, jonka syytä hän ei ollenkaan ymmärtänyt, jäi kytemään häneen. Se kasvoi hetki hetkeltä syrjäyttäen kaiken muun. Pelaajat alkoivat liikkua kuin varjot hänen ympärillään. Hän kuuli heidän sanansa, mutta ei jaksanut muodostaa niistä itselleen käsitystä. Hän tuskin huomasi, miten loppu peli kävi ja että hän menetti sen.
* * * * *
Samallaisessa unentapaisessa mielentilassa lähti hän pelihuoneesta. Hänen ympärillään oli kaikki tuttua ja samalla outoa. Uuvuttava tunne, jonkinlainen sielullinen horrostila, teki hänet aivan masentuneeksi.