Hän tutki nyt tarkkaan kaikki Wilden teokset, johtui hänestä Gautier'hen, Baudelaireen, niin, aina Laurentius Vallan nautintoa ylistävään filosofiaan. Ja mielessään lordi Henryn lause: ruumis tekee kerran syntiä, ja on sitten vapaa siitä, sillä teko on jonkinlainen puhdistus, hän heittäytyi elämän pyörteeseen. Mutta hän tajusi, että kokeilut intohimoilla olivat leikkiä tulen kanssa ja oli siitä syystä varovainen. Lakkaamatta tutkisteli hän itseään. Ja todistaakseen, ettei hänen tahdonvoimansa ollenkaan ollut heikentynyt, pakotti hän itsensä ajottain ankaraan työhön ja menestyi kutakuinkin opinnoissaan. Hän tahtoi taivuttaa intohimonsa valtansa alle, kokea elämän kaikki puolet antamatta sielunsa tahraantua. Ja kuten Dorian Gray aikoinaan tutki Hallwardin maalausta, niin hänkin tarkasteli omaa peilikuvaansa; ja hänen silmänsä synkkenivät huomatessaan juovien suunsa ympärillä syvenevän ja hiustensa harvenevan.
Ajan kuluessa hän osittain vapautui lumouksesta. Hänen synnynnäinen sensationihalunsa ajoi häntä uusille suunnille. Hänen luonteensa perusominaisuuksia oli vastaanottavaisuus ja taipumus uskomaan mahdottomuuksia. Tutkiessaan salattujen tieteiden epävarmoja arvotuksia, ei hän ollenkaan epäillyt Crookesin kokeitten tuloksia, vitalisen voiman lakeja, eikä medioitten yliluonnollisia ominaisuuksia. Paracelsus saattoi hänestä olla täysin oikeassa väittäessään, että rikki, suola ja elohopea olivat kaiken olevaisen perustana. Ja lukiessaan selostuksia Bernardino Telesion filosofiasta, hän hetkittäin luuli, että sielu todellakin oli lämpöaine, joka virtasi hermoja pitkin aivoista.
Kun uskonnollisetkin kysymykset huvittivat häntä, tutustui hän buddhalaisuuteen, kiintyen, luonteensa mukaan, etupäässä niihin tarunomaisiin aineksiin, joita tuon nimen ympärille oli kerääntynyt. Hän luki ihmeellisiä kertomuksia Buddhan kyyneleestä, joka oli kivettynyt maailman kalleimmaksi helmeksi. Häntä huvitti Catulle Mendesin retkikunta, joka lähti sitä etsimään merestä, Ceylonin saarten luota. Jaa haaveellisina hetkinä saattoi hän nähdä tuon helmen, koralliriutan salaisessa kätkössä, sulettuna porfyrirasiaan, jonka hädässä olleet merimiehet olivat uhranneet aalloille. Rasian kansi oli avattuna, ja häikäsevä säihky lähti helmestä, taittuen tuhatvärisiksi säteiksi sinivihreihin aaltoihin…
Mutta hän ehti ottaa myöskin seuraelämään osaa. Taiteilijapiireissä oli hän tunnettu joltisenakin lausujana. Hän oleskeli usein kapakassa ja pelasi innokkaasti biljardia. Että hän tästä huolimatta saattoi harrastaa monia muita asioita, riippui hänen kuumeisesta työinnostaan. Ryhdyttyään johonkin, ponnisteli hän herkeämättä, kunnes oli saanut ainakin pintapuolisen käsityksen tutkittavastaan. Kun hän oli lahjakas, oli se hänelle helppoa, ja usein se riitti hänelle. Tällaisesta kiihotetusta elämästä olivat hänen hermonsa pilaantuneet, tai sitten juuri hänen hermostuneisuutensa pakotti häntä käymään käsiksi milloin mihinkin. Toimettomuus oli hänestä liikaa ikävää ja hengetöntä.
* * * * *
Gunnar kulki eteenpäin ilman päämäärää. Paperossi sauhusi hänen hampaissaan, keppi heilahteli sirosti, ja hänen askeleensa olivat lyhyet kuin keikarin.
Että Mikko tosiaan oli voinut sanoa häntä poroporvarilliseksi! Kaksi vuotta oli Mikko asunut hänen kanssaan ja he olivat tunteneet kiintymystä toisiinsa. Heidän luonteensa erilaisuudet yhdistivät heitä. Mikko oli terveen järjen perikuva, säännöllinen lukumies. Gunnar taas oli harhaileva sielu, ulkomuodoltaan miellyttävä, mielipiteiltään uudenaikainen individualisti, epäilijä ja samalla herkkäuskoinen kuin lapsi.
Mutta eikö Mikko ollut oikeassa väittäessään hänen olevan Wilden lumoissa? Gunnarin katse synkkeni. Mitä muuta olivat hänen hajanaiset harrastuksensa kuin jälittelyä! Aivan samoinhan Dorian Gray oli tutkinut monivärisiä kankaita, jalokiviä ja harvinaisia soittimia. Se, mitä hän oli luullut etsivän hengen harhailuksi, olikin vaan toisen, voimakkaamman personallisuuden vaikutusta häneen. Hänen ajatustensa kulku oli todellakin seurannut Wilden viitottamaa suuntaa naurettavana ja turhamaisuuksiin takertuvana. Hän, joka oli tahtonut olla ennakkoluuloton ja täydellisesti omaa itseään, olikin siis vain toisen neron luoma. Kuinka hirveää! Hän oli uusi Dorian Gray, mutta epätäydellinen, vähäpätöinen.
Suuttumus pani Gunnarin veren kuohumaan ja hänen käyntinsä kiihkeni.
Sitten, tehden kädellään välinpitämättömän liikkeen, hän naurahti.
— No, entä sitten? Jos lainaan hänen lauseitaan, niin entä sitten? Ihmisen yksilöllisyys kuvastuukin enemmän siitä, mitä hän lainaa, kuin siitä, mitä hän itse sanoo.