Vihan puna kohosi Gunnarin otsalle, sillä Mikko oli osunut arkaan kohtaan.

— Sinulla ei ole mitään oikeutta syytää tuollaisia sanoja. Jos pidän
Wildestä kirjailijana, ei minun silti tarvitse olla hänen varjonsa.
Tietysti saan lainata hänen lauseitaan ja…

— Ja ihmisen vaikein taito on täydellisesti olla omaa itseään, niinhän sinä kerran minulle sanoit. Ja astuessaan ovelle Mikko jatkoi.

— Sinä olet viimeaikoina tullut aivan mahdottomaksi. Isänmaa on sinulle harhakuva, uskonto huumausaine, terveydenhoito hulluttelua j.n.e. Tiedätkö, noine mielipiteinesi olet sinä poroporvarillisin ihminen, mitä pitkiin aikoihin olen tavannut. Ehdottomasti.

Suunnaton kiukku valtasi Gunnarin ja teräviä sanoja oli hänen huulillaan, mutta ovi painui jo kiinni Mikon jälkeen. Poroporvarillinen! Mikko oli sanonut häntä poroporvarilliseksi, Mikko, josta ei muuta määritystä voinut antaakaan! Tuo mies, jonka suurimmaksi paheeksi oli tullut kieltäymys ja jonka viehätysvoiman liikaa terve järki pilasi, oli käyttänyt tuollaista sanaa. Gunnar sytytti paperossin ja kiskoi hermostuneesti savuja. Sitten otti hän hattunsa ja päällystakkinsa ja astui pahatuulisena kadulle.

* * * * *

Gunnar Renlund oli käynyt koulua maaseutukaupungissa, asunut tätinsä luona ankaran valvonnan alaisena ja yleensä ollut vangittu aina ylioppilaaksi tuloonsa saakka. Mutta Helsingissä oli hän päässyt käsiksi moniväriseen elämään, joka kutsui ja houkutteli häntä. Kuinka ihanalta olikaan tuntunut olla oman itsensä herra ja mielin määrin ohjata askeleensa. Hän sen ymmärsi, hän, jolta ankara täti oli kasvatusinnossaan turmellut jokaisen vapaahetken.

Hän oli ruvennut lukemaan estetikkaa vaistomaisesti tuntien, että ainoastaan se saattoi häntä innostaa. Mutta hän olikin erehtynyt suuresti. Sillä varsinkin alussa oli kaikki ollut väritöntä ja kuollutta, luennot olivat nukuttaneet häntä, ja myöhemmin hän olikin väittänyt käyvänsä niillä vain parantaakseen kohmeloa. Mutta vähitellen oli hän tottunut kaikkeen. Hän oli itse valinnut huvittavia tehtäviä itselleen. Hän oli lukenut omituisia teoksia kuudenneltatoista vuosisadalta, tutkinut renessanssitaiteilijain elämää ja Cesare Borgian hirvittävää historiaa. Ja jo silloin oli hän havainnut, että ainoastaan hyvin tavallisuudesta poikkeava, niin, melkeinpä sairaalloinen saattoi häntä kiinnittää.

Niihin aikoihin osui hänen käsiinsä Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva. Jo tämän kirjan omituinen esipuhe saattoi hänet ihmetyksen valtaan. Ja tuo ihmetys kasvoi sen mukaan kuin hän teosta tutki. Hän joutui kokonaan tekijän säkenöivän neron lumoihin. Tuo merkillinen taideteos, jossa terävä ajatus oli saanut täydellisen muodon, jossa oli väriä ja turhamaista loistetta, salaperäisyyttä ja syvää kauneuden ymmärtämystä, puhalsi häneen uuden hengen ja muutti kauttaaltaan hänen sisäisen maailmansa. Hän eli jonkun aikaa haaveenomaista elämää, kuten uneksija, jonka sisäiset näkemykset verhoavat ympäristönkin kultaiseen usvaan. Salamyhkäinen musiikki värisi hänen sielussaan. Se riisti häneltä jokaisen arvostelevan ajatuksen, tenhosi hänet ja petti häntä kuin silmänkääntäjä katselijoitaan. Hän katseli elämää aivan uudelta kannalta. Kauneus personoitui hänen mielikuvituksessaan ja verhosi alastomuutensa kirjailtuun huntuun. Jokapäiväisyys pakeni sen edestä ja ajatus uskalsi lähestyä sitä vain paradoksin muodossa. Sillä Gunnarille näyttäytyi ensi kertaa dekadenttisen taiteen jumalatar, jonka iho oli kylmä kuin norsunluu ja ihanien huulten hymy kuin jäätynyt, valkea ruusu.

Ensi kertaa näki hän kaikki vaistonsa selkeentyneinä ja sielunsa paljastettuna. Hän huomasi sielunsa olevan sukua Dorian Grayn sielulle. Kuten Dorian Gray oli tuntenut melkein ruumiillista tuskaa ajatellessaan nuoruutensa katoamista, niin hänkin. Hän sadatteli omaa kokemattomuuttaan ja elämän kieroa järjestystä, joka sitoi hänet. Selittämätön nautinnonhimo heräsi hänessä; salaperäinen ääni, joka oli kuin seirenin laulua, kutsui häntä.