Eero katsoi pitkään, sillä Laurin värähtelevä ääni oli vähällä sortua.
— Mikäs sinua nyt oikein vaivaa ja mitäs sinä puhut? Sinä kadehdit meitä! Me sinua saisimme kadehtia, sinun tarmoasi, työkykyäsi, sinun kaikkeasi. Jos ei miehellä ole muuta tekemistä kuin surra sitä, ettei vielä ole deekiksellä, niin… Kyllä alamäkeä helppo on laskea, toista on kiivetä ylös, tai edes pysyä paikallaan. — No, tietysti et sinä meidän joukkoomme oikeastaan kuulukaan, mutta mitä meissä on kadehtimista, sitä en saa päähäni. Katsopas nyt minua esimerkiksi… Taikka mitäs tyhjää. Nyt lähdetään!
Jälestäpäinkään ei Lauri oikein voinut selittää, mikä Eeron sanoissa oli tehnyt hänelle niin sanomattoman hyvää. Sinä iltana oli hänellä ollut hauskaa ja hyvä olla. Ja siitä illasta lähtien oli hän pitänyt Eeroa paraimpana ystävänään.
* * * * *
Vähää myöhemmin tutustui Lauri erääseen nuoreen tyttöön.
Tyttö oli vielä aivan kokematon, eikä erikoisen kaunis, mutta terve kasvojen väri ja silmien avoin ilme kiinnittivät Laurin mieltä. Sitäpaitsi tunsi Lauri ensi kertaa olevansa toista ylempänä. Hänen henkinen tasonsa oli paljoa korkeampi kuin tytön ja hänen maailmantuntemuksensa — olkoon, että se oli enemmän opittua kuin koettua — oli verrattomasti laajempi. Hän tunsi ensi kertaa halua puhua toiselle ja avartaa toisen näkemystä, ja tuo nuori tyttö olikin ihmettelevine silmineen kiitollinen kuuntelija.
Mutta Lauri suhtautui kaikkeen kyynillisesti, innottomasti tai arvostelevasti, ja hänen jokaisessa sanassaan oli teeskenneltyä väsymystä. Hän tunsi aivan erikoista halua, tai sitten hän ei muuta voinut, esiintyä kokeneena ja tyyntyneenä, ja hän osotti täten olevansa noita nykyaikaisia nuoria miehiä, jotka ovat väsyneitä ilman elämää ja elähtäneitä ilman kokemuksia. Mitä enemmän hän saattoi tyttöä hämmästyttää, sitä ankarammin pinnisti hän aivojaan keksiäkseen pilkallisia sukkeluuksia ja pistäviä sanaleikkejä. Ja kun he olivat kävelemässä tai istuivat tytön kotona — tyttö asui naimisissa olevan veljensä luona jonka Lauri myöskin tunsi — niin aina oli Lauri se, joka näytti kaikki tietävän ja tuntevan.
Aivan toista oli teatterissa tai muissa julkisissa paikoissa. Ihmiset vaivasivat Lauria ja saattoivat hänet hämilleen. Ja vaikka hän käsitti, ettei kukaan häntä tarkastellut, tai edes huomannut, oli hänen paha olla ja hän oli epävarma. Samasta syystä väisti hän kävelymatkoilla vilkasliikkeisiä paikkoja, ja hän kadehti sitä luonnollisuutta ja levollisuutta, jota tyttö kaikissa tilaisuuksissa osotti.
Vasta kun Lauri suuteli tyttöä, huomasi hän esiintymisensä valheellisuuden.
Hän veti melkein leikkien tuon nuoren ruumiin rintaansa vasten, mutta kun hän painoi huulensa tytön täyteläisille huulille, syöksähti kuuma laine hänen suoniinsa ja hän tunsi kauttaaltaan vapisevansa. Syntyi äänettömyys, ja äänettömyyden kestäessä huomasi hän tämän tasapainonsa häiriintymisen olevan niin suuressa ristiriidassa sen kylmyyden kanssa, jota hän aina oli teeskennellyt, että häntä ikäänkuin hävetti ja hänen tuli tukala olla. Vaistomaisesti hän tajusi, että hänen olisi pitänyt suurilla, lämpimillä sanoilla rikkoa tuo äänettömyys, jota ei hän jaksanut kestää, sanoilla, jotka olisivat sekavina tulvineet hänen huuliltaan ja soineet tytön korvissa kuin salaperäinen musiikki. Mutta hän ei uskaltanut purkautua, olla sydämellinen ja välitön. Hän ei sitä voinut, vaikka nuo sanat liikkuivat tuhannesti hänen aivoissaan. Ja kun hän näki, miten raukeana tyttö nojasi häneen päätään ja hiljaa hyväili häntä käsivarsillaan, niin outo tuska täytti hänet. Tyttö oli liian levollinen, hän haaveili, mutta ei rakastanut, hän antautui kauniille unelmalle, mutta hänessä ei ollut intohimoa, sillä sitä ei Lauri saattanut hänessä herättää. Laurin sydäntä kouristi, hän naurahti ja sanoi jotakin, joka rikkoi tunnelman. Tyttö hellitti otteensa ja ikäänkuin heräsi, mutta outo kipu, jonka laatua ei voinut selittää, patoutui Laurin sydämeen.