Sittemmin vaivasi Lauria alituisesti sama kysymys: rakastiko hän tyttöä? Hetkittäin hän uskoi, että hänen tunteensa oli puhdasta, pyyteetöntä lempeä. Mutta miksei siis rakkaus tehnyt häntä onnelliseksi, miksei hän voinut olla avoin, vilpitön, antaa sielunsa sulautua toisen sieluun ja olla omaa itseään? Nyt hän ratsasti ulkoaopituilla lauseilla, elämänkokemuksella, joka oli vain teorettinen ja kyynillisyydellä, joka oli hänen luonteelle itsessään vierasta. Ellei hän niinä hetkinä, jolloin tytön käsivarret olivat hänen kaulallaan, jaksanut kestää hiljaisuuden urkujensoittoa, niin miksei hän sanonut mitä tunsi, päästänyt valloilleen mitä sydän oli tulvillaan, vaan kylmillä huomautuksillaan karkotti tytön unelmat ja tuotti itselleen tuskaa? Mikä outo voima pakotti hänet tekemään itselleen väkivaltaa ja särkemään onnen ensimäiset aavistelut? Hän tajusi kyllä, että tuliset sanat olisivat olleet yhtä valheellisia kuin hänen väkinäiset sukkeluutensakin, mutta hän ymmärsi myöskin, että ne olisivat olleet sopusoinnussa tunnelman kanssa tai ainakin kyenneet tunnelmaa muuttamaan. Ne olisivat puhaltaneet tyttöön intohimoa kuuman tuulen tavoin ja herättäneet hänessä naisen, mutta nyt särki hän joka kerta illusionin. Ja Lauri ymmärsi, ettei hän omistanut tuota tyttöä, joka kuitenkin suuteli häntä viileillä huulillaan. Hän oli vain välikappale, vain se keino, jonka avulla tytölle tuli unelma mahdolliseksi, mutta itse oli hän sulettu pois unelmasta, sillä hän ei ollut sen sisältönä.

Toisinaan teki Lauri väkinäisiä päätöksiä: hän heittäisi kaikki sikseen, pysyisi poissa tytön seurasta, koska ei kuitenkaan voinut tälle enempää olla. Mutta siihenkään ei hänellä ollut voimaa. Hän ainakin uskoi tyttöä rakastavansa, ja ellei hän siis voisi saada suhdetta tasapainoon, niin ei rakkaus häntä varten olisikaan, vaan pysyisi häneltä saavuttamattomissa.

Kerran tapahtui kuitenkin hyvin merkillistä, vaikka se ulkoapäin näyttikin aivan luonnolliselta. Hän oli taaskin tuon nuoren tytön luona, mutta tyttö ei ollut yksinään, vaan muuan hänen tovereistaan, aivan nuori tyttö, oli tullut häntä tapaamaan. Hän istui sohvalla kertoillen yhtä toista teeskennellyllä, pilkallisella tavallaan, ja tytöt kuuntelivat häntä viattoman näköisinä kuin lapset, ja utelias ilme kasvoillaan. Hän käsitti täydellisesti tilanteen vääristellyn luonteen, mutta ei voinut korjata sitä. Hän, jonka kokemus ei niinkään suuresti eronnut tyttöjen kokemuksesta, suhtautui siinä väsyneesti ja kylmästi elämään, puhuen aivan kuin vanhempi veli tai kenties opettaja. Ja tytöt tekeytyivät paljoa lapsellisemmiksi kuin oikeastaan olivat, eivätkä ollenkaan uskaltaneet väittää häntä vastaan ja tuoda esiin omia mielipiteitään.

Sitten tuli seuraan muuan nuori poika, reipas ja terveyttä uhkuva urheilija, joka näytti olevan täynnä elämänhalua ja välittömyyttä. Vaikka hän puhui aivan merkityksettömistä ja jokapäiväisistä seikoista, oli siinä kaikessa niin tarttuvaa hilpeyttä ja luonnollisuutta, että tyttöjen mieliala tuossa tuokiossa muuttui, ja he näyttivät vapautuvan jostakin raskaasta tunnosta, joka oli leiaillut heidän ympärillään. Ilo välkkyi heidän silmissään ja nauru helisi heidän huulillaan. Mutta Lauri tuli harvasanaiseksi ja alkoi yhä tarkemmin kuunnella heitä, olematta itse mukana. Mikä keskusteluhalu tyttöihin olikaan tarttunut! Ennen tuon nuorukaisen tuloa olivat he istuneet miltei äänettöminä ja kuunnelleet, mutta nyt puhelivat he hehkuvin poskin, ja hän jäi yhä enemmän unohduksiin.

Mitä paremmin Lauri tämän tajusi, sitä vaikeampi tuli hänen olla ja sitä äänettömämmäksi hän kävi. Hänestä tuntui kuin edentyisi hän toisista, luisuisi yhä kauemmas ja kauemmas, mistä hän syrjäisenä henkilönä katselisi tätä kaikkea. Hän kuvitteli olevansa vanhus, joka ei enää kuulunut tähän seuraan ja joka pelkällä läsnäolollaankin tuskastutti toisia ja ikäänkuin rajotti heidän mielikuvituksensa rohkeata lentoa. Turhaan selaili hän kuvalehtiä ja tarkasteli valokuvia, ahdistava, orpo tunto kasvoi kasvamistaan senmukaan kuin aikaa kului. Ja vihdoin katsoi hän kelloaan, nousi, sanoi jotakin ja jätti hyvästit. "Kylläpäs sinulla on kiire", kuuli hän kuin jostain kaukaa sanottavan itselleen. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta, kuinka sivumennen, noin vaan tavan vuoksi, tuo oli lausuttu.

Tuo kaiherrus jäi pysyväiseksi hänen sydämeensä. Vaikka hän sinä päivänä, jona tämä oli tapahtunut, kaikin keinoin koetti suunnata ajatuksensa muihin asioihin, vakuuttaen itselleen, että nukutun yön jälkeen hänen lapselliset mielikuvansa olivat tipotiessään, niin aavisti hän kuitenkin, että niin ei tulisi käymään. Ja hän olikin oikeassa, sillä tapaus palasi hänen mieleensä yhä uudestaan, ja orpouden tunto kyti yhä edelleen hänessä. Päästäkseen siitä erilleen, koetti hän selvitellä sen laatua. Hän ei voinut myöntää sen olevan mustasukkaisuutta, eikä itsekkyyttä, vaikka hän käsittikin, että häntä oli saattanut katkeroittaa se luonnollisuus ja taito liikkua tyttöjen läheisimmässä harrastuspiirissä, minkä tuo nuorukainen omisti ja mikä häneltä puuttui. Aivan selvästi hän tunsi, että tässä oli lisäksi jotakin muuta, jotakin paljoa vakavampaa ja salaperäisempää, aivan erikoista vanhuuden aavistusta ja yksinäisyyden vakuutusta. Ja haikein mielin hän totesi, kuinka yksinäiseksi hän oli eristetty, kuinka väärin ymmärretyksi hän oli tuomittu ja kuinka kipeästi hän sai maksaa jokaisen kosketuksen toisten ihmisten kanssa, kosketuksen, jota hän kuitenkin hartaasti kaipasi.

Tämän jälkeen oli hänen aivan mahdotonta mennä tyttöä tapaamaan. Ja vaikkei hän löytänytkään perussyitä poisjäämiseensä, niin sisäinen ääni esti häntä menemästä, tinkimätön pakko, joka kuitenkin oli ristiriidassa hänen ihmiskaipuunsa ja elämänjanonsa kanssa. Kirjottakoon, ajatteli hän, kirjottakoon, jos hän kerran rakastaa minua ja oudoksuu pitkää poissaoloani. Minun on yhtä mahdotonta sekä kirjottaa, että mennä hänen luokseen.

Kirjettä ei kuitenkaan kuulunut, ehkäpä senkin tähden, etteivät he ennen olleet toisilleen kirjottaneet, joten tytön oli kiusallista alottaa. Tähän ajatukseen ainakin Lauri tarrautui ja totesi kummakseen, että se lohdutti häntä. Viikkoja vieri, eikä mitään tapahtunut. Ei edes kadullakaan ollut tyttö tullut hänen vastaansa. Lauri olikin hautautunut huoneeseensa kirjojensa ääreen, ja hän näytti jälleen tulleen araksi ja pälyileväksi.

Kun hän vihdoin, vähää ennen joulua, tapasi tytön Aleksanterin kadulla, tuli tuosta kohtauksesta samalla heidän viimeisensä.

— Etpäs sinä ole käynyt meillä pitkään aikaan. Sinulla on kaiketi ollut paljon työtä? sanoi tyttö hyvin luonnollisesti.