— On työtäkin ollut, vastasi Lauri ja hänen oli vaikea puhua.

Syntyi hetken kestävä äänettömyys.

— Tule nyt joskus, kun aikaa riittää.

— Tietysti. Kyllähän minä tulen… Niin, hyvästi sitten!

Lauri oli kuin huumaantunut. Hän tuskin tiesi, missä kulki, ja hän heräsi vasta sitten kun tyttö oli jo kaukana.

Hänen mielestään ei selvempää hyvästijättöä enää voinut tulla, selvempää todistusta siitä, että ne siteet, jotka olivat yhdistäneet heitä, nyt olivat lauenneet. Hän ei ollut siis mitään merkinnyt tytölle. Koko hänen pitkän poissaolonsa aikana ei tyttö ollut vavissut kuumeisen odotuksen ja epämääräisen pelon vallassa.

Mutta jos hän kerran oli rakastanut ja nyt huomasi pettyneensä, niin miksei hän tuntenut tuskaa? Se hiljainen, kiduttava kipu, joka oli kytenyt hänessä ja nyt käynyt voimakkaammaksi, ei ollut tuskaa, joka olisi saattanut riehua tai puheta kyyneliin. Ei, se oli jotakin muuta, jotakin paljon hämärämpää ja kuluttavampaa, se oli tyyntä kuin kaipaus, mutta syvempää. Tai eikö hän siis ollutkaan rakastanut, koska ero ei enempää järkyttänyt häntä? Oliko hän vain luulotellut ja oliko kaikki ollutkin valheellista? Mahdollisesti. Mutta miksei hän siinä tapauksessa tuntenut vapautusta? Jos hän kerran käsitti, että kaikki yhdyssiteet olivat olleet teennäisiä, niin olisihan hänen elämänvaistonsa, itsenäisyystuntonsa, pyrkimyksensä totuuteen ja totuuden kautta onneen, niin, kaiken, mikä hänessä oli rehellistä, pitänyt herättää hänessä irtipääsemisen iloa. Mutta nyt ahdisti salaperäinen tunne häntä, synkensi hänen sielunsa ja täytti sen kaameilla aavistuksilla.

Tätä tapahtumaa seurasi sarja synkkiä päiviä, jolloin ristiriitaiset ajatukset kiusasivat Lauria. Hän vetäytyi yhä enemmän erilleen tovereistaan, joiden seuraa hänen oli mahdoton sietää, ja ainoa, jonka luona hän vielä kävi ja jolle hän saattoi puhua oli Eero Kaski. Mutta Eerollekaan ei hän voinut tehdä tiliä omasta sisäisestä sairaudestaan. Ei siksi, ettei hänellä olisi ollut rohkeutta, tai ettei hän olisi voinut voittaa ainaista häveliäisyyttään, vaan siksi, ettei hän löytänyt sanoja. Monasti, kun he istuivat ääneti Eeron näppäillessä kitaria, tunsi hän hehkuvaa halua avautua ystävälleen, mutta miten selittää sellaista, jota itsekään ei ymmärtänyt, joka liikkui hänessä itsessäänkin vain hämäränä tuntona? Hän oli siihen kykenemätön, ja huomatessaan tuon kykenemättömyytensä, nousi hänen sieluunsa hätä, hänen vanhuuden tuntonsa muuttui kammottavaksi ja hän luuli kuoleman marrastuksen hiipivän ympärillään.

Vaikka työ oli ainoa keino, millä hän voi rauhottua, tuskastutti sekin häntä ja tuntui turhalta. Mitä varten hän ahersi ja ponnisteli? Eivätkö toiset tehneet työtä saavuttaakseen sen päämäärän, mikä oli heidän onnensa ehtona, mutta mikä oli hänen päämääränsä ja mikä hänen onnensa? Rahaa ei hän halunnut, mitä olisikaan hän sillä tehnyt, kunnian himo ei häntä kannustanut ja avioliittoa ei hän uskaltanut edes ajatellakaan. Eihän rakkaus näyttänyt olevan hänelle mahdollista. Tuskinpa hän koskaan löytäisi ihmistä, joka olisi häntä varten ja jonka edessä hän voisi vilpittömästi olla omaa itseään. Sitäpaitsi ilmasi aavistus hänelle, että hänen avioliitostaan tulisi onneton, että hänessä piili voimia, salaperäisiä ja sairaita, jotka kiduttaisivat kuoliaaksi sekä hänet, että hänen vaimonsa. Elämällä ei siis ollut mitään hänelle antaa, miksi hän siis suotta ahersi? — Kuitenkaan ei hän voinut jättää työtään, osaksi juuri työn tuottaman rauhan vuoksi, osaksi velvollisuudentuntonsa tähden, joka pakotti häntä kuin piintynyt ennakkoluulo.

* * * * *