Tällaisessa mielentilassa matkusti hän kotiinsa maalle joululoman ajaksi. Mutta sielläkään ei hän virkistynyt. Maalaisten uinuva sieluntila ja miltei eläimellinen terveys muodostivat vain taustan, jota vasten hänen oma rikkinäisyytensä ja sairautensa entistä selvemmin kuvastui. Hän tunsi siellä olevansa vieläkin yksinäisempi, sillä ei ollut ketään, jonka henkinen taso olisi vastannut hänen henkistä tasoaan. Kun hän käveli ulkona, saattoi jonakin kuutamoyönä olla tyyni, niin ahdistavan tyyni, ettei yksikään lehdetön ritva värähtänyt, ja silloin saattoi hänet vallata niin autio ja kaamea mieliala, että hän tunsi suoranaista pelkoa ja kiiruhti kuin outoja voimia paeten huoneeseensa. Siellä sama kysymys, jota hän lakkaamatta oli pohtinut, oli jälleen yhtä arvotuksellisena hänen edessään: mikä häntä kidutti ja mitä hänessä tapahtui?

Eräänä hetkenä oli hänen purkautumishalunsa niin suuri ja hänen ihmisjanonsa niin voimakas, että hän ryhtyi kirjottamaan Eero Kaskelle. Sitä tehdessään koetti hän siirtyä ikäänkuin syrjäiseksi henkilöksi ja tarkastella ulompaa itseään. Hän oli rehellinen, miltei julma, ja vältti ankarasti liiottelua. Ja huomatessaan voivansa jotakuinkin sanoilla ilmasta sen, mitä hänen sielussaan liikkui, kasvoi hänen intonsa ja hän pyrki yhä syvemmälle ja valitsi yhä tarkemmin sanansa. Mitä paremmin hän onnistui, sitä suurempaa tyydytystä hän tunsi ja sitä rauhallisemmaksi hän tuli. Ja kun hän vihdoin, kirjotettuaan monta arkkia, kuumeen punaamin poskin nousi pöytänsä äärestä, heltisi hänen sydämensä ympäriltä ikäänkuin puristava käsi.

Mutta kauan ei hänen vapautumistunteensa kestänyt, sillä jo seuraavana päivänä, kirjeen ollessa matkalla, alkoi hän katua. Mitähän mahtoi Eero hänestä ajatella? Tuskin oli koko kirjeessä mitään sellaista, että toinen saattaisi sitä ymmärtää. Olihan kaikki se, mitä hän oli kirjottanut, hänelle itselleenkin arvotuksellista. Kuitenkaan ei hän katunut sitä, että oli kirjeen kirjottanut, vaan sitä, että oli sen lähettänyt. Kirjottaminen oli tehnyt hänelle hyvää ja tuo tarkka erittely oli rauhottanut häntä. Kynä oli ikäänkuin jarruttanut hänen mielikuvituksensa häilähtelyjä, ja hänen ajatustensa, jotka muulloin liian nopeasti olivat lennelleet sinne tänne, oli täytynyt alistua johdonmukaisiksi ja tulla syvemmiksi. Mutta jokainen sana oli vain häntä itseään varten, eikä kukaan muu voisi häntä ymmärtää. Suotta ja kylliksi ajattelematta oli hän nyt paljastanut itsensä toiselle, ja se lohdutus, joka siitä alussa tuntui tulevan, muuttui nyt tuskaksi.

Kun hän sitten sai Eeron vastauksen, ei se tuottanut hänelle enää suurtakaan pettymystä. Eero oli taitavasti väistänyt pääasian. Hän oli kiireessä, matkavalmistuksia tehdessä, kirjottanut muutaman sanan, kummastellut hiukan Laurin kirjettä ja jättänyt asian perinpohjaisemman käsittelyn heidän ensi tapaamiseensa, väittäen olevansa nyt arkituulella. Eikä Lauri moittinut ollenkaan ystäväänsä. Tietysti oli hänen kirjeensä ollut käsittämätön Eerolle ja hänen oudot tuntonsa olivat mahdollisesti tehneet Eeroon äitelän vaikutuksen. Ja minkäpä Eero hänelle mahtoi? Millä olisi hän voinut auttaa ystäväänsä? Valheellisilla sanoillako ja, hyvä Jumala, säälilläkö? Ei, paraiten oli hän nyt menetellyt, ja kun Lauri koetti asettua ystävänsä tilalle, myönsi hän, ettei toisin olisi juuri voinutkaan vastata.

Siitä huolimatta sai hänen sisäinen kipunsa ikäänkuin uuden sävyn. Se tuli vieläkin tyynemmäksi ja kätkeytyi niin syvälle, että hän oli menehtyä. Ympäristö tuntui avartuvan kuin suunnattomaksi jääkentäksi, jonka keskellä hän seisoi orpona ja unhotettuna, ja häntä kammotti hiljaisuus ja yksinäisyys. Eero tuntui siirtyvän hänestä etäälle, muuttuvan vieraaksi, ja se kirkas kuva, joka hänellä oli Eerosta mielessään, sameni ja sen piirteet jäykistyivät kylmiksi. Häntä kauhistutti oma yksinäisyytensä, sillä yksinäisyys on vaan harvoja varten; niille harvoille on se täydellisin onni.

Kun hän sitten saapui kaupunkiin, muodostui heidän tapaamisensa suunnilleen sellaiseksi kuin Lauri oli odottanutkin. Molemmat olivat he ystävällisiä kuten ennenkin, puhuivat ja olivat puhumatta, miten sattui. Mutta heidän välillään oli jotain pingotettua ja väkinäistä. Eero ei uskaltanut ottaa Laurin kirjettä keskustelun alaiseksi, eikä Laurikaan sitä tahtonut, vaan näytti päinvastoin pelkäävän sitä. Hän koetti siitä syystä olla iloinen ja johtaa keskustelua niin etäälle kuin mahdollista tuosta arasta asiasta, jota molemmat kaihtoivat kuin yhteisestä sopimuksesta. Ja molemmat vaanivat toisiaan päästäkseen selville, oliko toinenkin tietoinen tuosta väistämisestä. Eerollekin antoi Lauri nyt valheellisen kuvan itsestään, ja kun herkkä vaisto ilmasi hänelle, että Eero huomasi tämän, tuli hänen olonsa niin tuskalliseksi, että hän kernaammin halusi olla yksin.

* * * * *

Tuo jäykkyys ei sittemmin koskaan enää kadonnut heidän väliltään. Molemmat huomasivat sen ja molempia näytti se kiusaavan. He tapasivat harvemmin, etääntyivät yhä enemmän toisistaan, kulkien kumpikin omalle taholleen.

Ajan kuluessa Lauri rauhottui ja vapautui. Hän löysi työstä iloa ja hiljaista tyydytystä. Hän lakkasi tavottelemasta sellaista, mikä soti hänen luonnettaan vastaan, ja se varmuus, jota hän turhaan oli ulkoapäin etsinyt, näytti vähitellen kohoavan hänen sielustaan, syvältä hänen sisimmästään. Se erosi melkoisesti siitä, mitä hän ennen oli tavotellut, mutta hän ymmärsi, että se oli hänelle olennaista, hänen oman persoonansa tiivistystä, joka erä erältä varmentui ja selkeni.

Mutta vaikka hän tiesi, että se, mikä tänä iltana oli tapahtunut, oli välttämättömyys, jonka ennemmin tai myöhemmin täytyi toteutua, tuotti tuon viimeisenkin siteen laukeaminen hänelle vanhaa, tuttua tuskaa. Istuessaan siinä pimeän helmassa, hän melkein ihmetteli, että noin kipeä kaiherrus oli saattanut syntyä hänessä mitättömän asian tähden. Hän käsitti kyllä, että tästälähtien tulisi Eero aina hänet sivuuttamaan, mutta hän oli jo ennenkin luullut olevansa niin yksinäinen, ettei mikään ulkonainen sattuma enää voisi häneen koskea. Nyt huomasi hän, että vielä oli ollut yksi rengas, ystävyyden sitkeä silmu, joka oli hiljaa ja hitaasti kulunut ja vasta nyt lopullisesti katkesi.