"Kas, tehän puhutte kuin merimies, vaikkakin pelkään, että olette enemmän nähnyt vihreää kuin sinistä vettä."
"Eihän ole ihme, että puhumme maalaisten kieltä, sillä harvoin me olemme ulapalla, että maata ei näkyisi, vuorokausimääriä."
"Sitä pahempi, poika — sitä pahempi. Merimiehestä näyttää pienikin maapala suurelta. Mutta toden puhuakseni, herra Western, otaksun, että teidän järveänne ympäröi joka puolelta maa."
"Mutta, eno, eikö myöskin valtamerta ympäröi maa?" sanoi Magneetti vilkkaasti, sillä häntä harmitti enon omituinen viisastelu, ellemme sanoisi koulumestarimaisuus.
"Ei, lapsi, maata ympäröi kaikkialla valtameri; sitä minä, nuoret, koetan kaikkialla selittää rannikkojen asukkaille. Valtameren syvyyksissä on elämää — kuten tulee ollakin — vaikka sitä ei tiedetä — on kärsimystä, tuskaa ja vaivaa, sillä meri on suurempi ja mahtavampi kuin mikään muu. Mutta ihmisten itserakkaudella tässä maailmassa ei ole mitään rajoja, ja poika, joka ei ole nähnytkään suolaista vettä, luulee kuitenkin tietävänsä enemmän kuin se, joka on kiertänyt Hornin ympäri. Niinpä niin; koko maailma on kuitenkin vain saari ja vesi se sittenkin kaikkea hallitsee."
Nuori Western kunnioitti syvästi valtameren purjehtijaa ja oli itsekin usein hartaasti toivonut pääsevänsä sinne. Mutta hän oli tuntenut syvästi kiintyneensä tähän sisämaan järveen, jonka laineilla hän oli koko ikänsä elänyt, eikä se hänen silmissään ollut viehätystä vailla.
"Mitä sanotte, herra", vastasi hän kohteliaasti, "voi pitää paikkansa Atlanttiin nähden, mutta täällä Ontarion seudulla me kunnioitamme myöskin maata."
"Tietysti, koska te näette vain maata", vastasi Cap sydämellisesti nauraen; "mutta Haukansilmä tuolla tulen ääressä pyytää meitä herkuille luokseen, ja tunnustan ettei valtamerellä tarjotakaan tuoresta metsän riistaa. Herra Western, kohteliaisuus tyttöjä kohtaan teidän iässänne on yhtä luonnollista ja helppoa kuin kansallislipun mastoon nostaminen tyynellä säällä. Jos te nyt tahdotte osoittaa lapselle huomaavaisuuttanne ja leikata kimpaleen vohlastanne sill'aikaa, kun minä seurustelen Haukansilmän ja intiaaniystävänne kanssa, niin olen varma, että hän kauan muistaa sen."
Herra Cap tuli lausuneeksi enemmän kuin oli sillä kertaa ajatellut. Jasper Western otti siis Mabelin huostaansa, ja kauan tämä muisti sitä miehekästä ystävyyttä, jota nuori merimies hänelle osoitti heidän ensi kertaa tavatessaan. Jasper laittoi hänelle pölkynpään istuimeksi, tarjosi hänelle herkullisimmat palat paistetusta hirvestä, toi virkistävää juomaa kiehuvasta lähteestä. Sitten hän istui tytön vastapäätä osoittaen kaikin tavoin ihastustaan ja kunnioitustaan, josta naiset niin suuresti pitävät, mutta joka ei koskaan ole niin viehättävää ja mairittelevaa kuin silloin, kun samanikäinen, miehekäs nuorukainen sydämensä pakotuksesta sitä heille tarjoaa. Samoin kuin kaikki, jotka ovat eläneet erillään hienommasta sukupuolesta, nuori Western oli totinen, teeskentelemätön ja kohtelias, jonka vuoksi keskustelu ei tahtonut luistaa, vaikka Mabel kokeneemman taidolla koetti johtaa sitä tutuille poluille. Jätämme nämä nuoret keskustelemaan tunteen kielellä enemmän kuin selvin lausein ja siirrymme siihen ryhmään, jossa eno oli jo saavuttanut johtavan aseman.
Seurue oli asettunut tulen lähettyville hirvipaistin ympärille ja käytti metsämiehen tavalla hyväkseen metsän antimia. Keskustelu oli vilkasta ja kuvasti luonnollisesti yksilöitten erilaisia luonteita. Intiaani oli hiljainen ja ahkera tyydyttäen nälkäänsä hirvipaistilla alkuperäisen amerikkalaisen kätevyydellä kun taas toiset, jotka olivat paljon matkustaneet, pitivät vilkasta keskustelua yllä. Mutta koska itse keskustelu selittää lukijalle parhaiten ne asiat, jotka esille tulivat, esitämme tässä keskustelun sellaisenaan.